Janne Tapion Sisäinen Avaruus

Tänään levykaupoissa on albumi nimeltä Janne Tapion Sisäinen Avaruus. Se on jatkoa vuonna 2015 ilmestyneelle lauluntekijän nimeä (tarkemmin sanottuna etunimiä) kantaneelle debyytille. Vierailin tuolloin parilla biisillä sekä kourallisella keikkoja punaisen Epiphone EB-0 -bassoni kanssa.

Sittemmin sooloprojekti kasvoi viisihenkiseksi Janne Tapion Sisäiseksi Avaruudeksi ja bassonvarteen tarttui monissa liemissä marinoitu Teemu Huopana. Häntä kuullaan uudella albumilla kolmella raidalla. Tummanpuhuvan dempatun peukalosoundini voi puolestaan bongata neljällä raidalla. Erityisesti pääsin oikein irroittelemaan albumin päätöskappaleella Metsästäjä, joka on tulkinta Pekka Strengin kappaleesta. Janne Tapion yhtyeessä vaikuttavat myös Taivaankanteen jäätyneistä linnuista -levyllä oivasti musisoineet Jani Matkala (kitara), Jussi Suonikko (viulu/mandoliini) ja Kimmo Vierimaa (rummut).

Albumin sympaattinen ja paikoin leikkisäksi yltyvä folk ja pop on paketoitu digijulkaisun lisäksi vanhaksi kunnon vinyyliksi ja vanhaksi kunnon CD:ksi. Lämmin suositus.

Digilinkkejä / Levykauppa Äx / Bandcamp

 

Tokio Okei 10v

Tänä vuonna tuli kymmenen vuotta siitä, kun esiinnyin ensi kertaa pitkäsoitolla. Jann Wilde & Rose Avenuen Tokio Okei täytti vuosia jo helmikuun lopulla, mutta uusintajulkaisulle tuli sopiva sauma uuden albumin vanavedessä. Digitaalinen julkaisu sisältää 12 albumiraitaa sekä kuusi bonusraitaa (viisubiisit + kahden singlen b-puolet).

Kuuntelin Tokio Okein kertaalleen läpi vuosien tauon jälkeen. Albumi herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Jokaisen lämpimän muiston mukana nousee vähintään yhtä paljon karvaita ja negatiivisia muistikuvia. Kun katson 25-vuotiasta versiotani, en tunne nostalgista kaipuuta ”vanhoihin hyviin aikoihin”. Pikemmin päinvastoin. Olin nimittäin tuolloin varsin onneton. Haastatteluissa ja videopätkissä yritän epätoivoisesti olla aivan toinen henkilö. Teennäisyyden alta näkyy ahdistunut ja surullinen ihminen.

Jann Wilde syntyi vuonna 2004. Vuosi isäni itsemurhan jälkeen. Olin juuri muuttanut Tampereelle vailla opiskelu- tai työpaikkaa. Mitään päämäärää ei ollut. Näin jälkikäteen on helppo vetää linjoja ja yhdistellä palapelin osia. Jann Wilde oli tapa käsitellä ja paeta surua. Vetää roolia. Jann Wildenä olo oli suurimmalta osin raskasta, sillä en tietenkään koskaan onnistunut olemaan ulospäinsuuntaunut ja räväkkä glamrokkari. Mukavuusalueelta poistuminen voi olla hyvinkin epämiellyttävää ja traumaattista. Jann Wilde on kuitenkin iso pala menneisyyttäni, joten minkäs sille mahtaa. Tokio Okei on ansainnut päästä takaisin julkisuuteen.

Musiikiltaan levy on parempi kuin muistin. Toisenlaisella kannella, imagolla ja muutamalla kunnianhimoisemmalla biisillä kyseessä voisi olla ihan kelpo indiepop-levy. Soundi-lehdessä verrattiin avauskappaletta mm. Suedeen. Levyhän ei ole varsinaisesti mitään glamrockia. Varsinaista glamrockia edustavat vain alkuperäisellä painoksellakin bonusbiiseinä kuultavat euroviisuhumpat Rock ’n’ Roll Dreams ja Cinnamon.

Kukkoja jännittää. Euroviisukarsinnoissa yleisöäänestyksessä olimme kolmen parhaan joukossa.

Glamrokittomuus selittyy sillä, että valtaosan kappaleista olin kirjoittanut jo ennen Rose Avenueta saati ennen kuin hairahdin koko skeneen. Olin pesunkestävä brittipoppari ennen tyylinmuutosta. Rose Avenue sai alkunsa kitaristi Arden visiona New York Dolls -tyylisestä yhtyeestä, johon alunperin minua pyydettiin vain pystysolistiksi. Tämä teki asetelmasta aina hiukan nurinkurisen. Keulakuvana ja biisintekijänä koin aina soittelevani vain ”siinä Arskan bändissä”. Miellän edelleen Jann Wilde & Rose Avenuen Arskan bändiksi.

Jann Wilden piti olla aluksi pelkkä sarjakuvahahmo, joka seikkaili mikseri.netissä. Tokio Okeille päätyneistä kappaleista puolet oli julkaistu mikseri.netissä vuonna 2004 tai jo aiempien yhtyeideni demoilla. Jann Wilde & Rose Avenuen lyhyen kaksivuotisen olemassaolon aikana kappaleita syntyi vain muutama. Olen toisinaan miettinyt, miltä ensimmäinen Jann Wilde -levy olisi kuulostanut, jos en olisi liittynyt Rose Avenuehen? Ehdin soittaa yhdet lupaavat treenit rumpukoneen sekä ystävieni Johanneksen ja Joonaksen kanssa. Jonkinlaisen kuvan albumista saa, jos niputtaa mikseri.netin aikaiset neliraituridemot jonoon.

Sarjakuvahahmo Jann Wilden eka demo ”Boys Out of New York” syksyltä 2004 ennen Rose Avenueta. Yhtyeen versio nousi singlelistalla korkeimmillaan sijalle kolme ja myi 3000 kpl.

Jann Wilde -albumin runko lähti kuitenkin elämään Rose Avenuen kanssa. Myöhemmin muistan olleeni vittuuntunut, kun albumin biiseistä haluttiin pitää demokraattinen äänestys ja tekijänoikeudet pilkkoa neljään osaan. Olin jo suostumassa, kunnes manageri Liimatainen tuli tiukkasanaisesti väliin. Tästä haluan kiittää Tommi Liimataista, sillä nynnynä ja konfliktikammoisena en halunnut yhtyeen riitautuvan. Ensimmäiset hajoamisen siemenet oli jo kylvetty ja kuuluisat musiikilliset erimielisyydet tulleet ilmi.

Tokio Okein jälkeiselle levylle kaavailtiin sävellyskiintiöitä, etten rohmua teostotuloja ja valokeilaa itselleni. Soitimme muistaakseni kahdet treenit tällä uudella, lukuisat bändit tuhonneella ideologialla. Yhtäkään biisiä ei saatu maaliin asti. Ennen teostopäivää ketään ei edes kiinnostanut biisien kirjoittaminen. Lisäksi olin harmissani, että sain kuulla olevani paskiainen kirjoittaessani niin paljon biisejä. Enhän minä ahneuttani kappaleita kirjoittanut, vaan siksi että meillä olisi materiaalia. Tunsin olevani John Fogerty keskellä Mardi Grasia.

Näihin ja moniin muihin typeriin vänkäämisiin yhtye lopulta lässähti. Yhtyeen hajoaminen oli pelkkä typerä mediatemppu. Fiksumpaa olisi ollut pitää vain breikki, sillä 3/4 yhtyeestä jatkoi treenailua kaikessa rauhassa uudella kitaristilla ja kosketinsoittajalla. Arde lähti perustamaan omaa Arde’s Accident -yhtyettään. Oma mielenkiintoni yhtyettä kohtaan hiipui lopullisesti pian sen jälkeen. Joku muu olisi varmasti jatkanut kylmän viileästi Jann Wilde & Rose Avenue -nimellä, mutta ei se tuntunut alunperinkään omalta jutulta. Siitä seurasi tietenkin uusi soppa levy-yhtiön ja managerin kanssa. Halusin luopua myös Jann Wilde -nimestä. Lopulta kompromissina syntyi typerästi nimetty Jann Wilde & The Neon Comets.

Jann Wilde & Rose Avenue oli parhaimmillaan, kun bisneskuviot unohdettiin ja keskityimme pitämään hauskaa. Naurettavuutta hipova ylimielinen rokkikukkoilu, ilkikurinen pölkkypäinen huumori ja hölmö röyhkeys naurattivat ja raivostuttivat yleisöä ja myös meitä itseämme. Selvimmin huumori näkyi tietenkin imagossa, joka vedettiin täysin läskiksi rokkihaalareilla ja kaikella kimaltavalla joulukuusenkoristeista ja heijastimiin. Mitään ei otettu vakavasti ja homma oli lähempänä Sleepy Sleepersiä kuin Ziggy Stardustia. Jotain kapinaa ilmeisesti. Ja aika paljon myös ihan rehellistä mauttomuutta.

Ensimmäiset promokuvat vuodelta 2005. Käsissä isoäitini virkkaamat käsineet.

Lyhyessä ajassa ehdimme tehdä 76 keikkaa, joista varsinkin alkupään sekoilut ennen levytyssopimusta ovat jääneet mieleen hilpeinä. Mottipäisestä huumorista kertoo myös albumin nimi Tokio Okei, joka viittasi kondomimerkkeihin Okeido ja Suki Suki. Albumin nimi oli lähdössä vaihtoon vielä aivan viime hetkillä, sillä Saksasta ilmestyi Tokio Hotel -niminen nuorisobändi samaan aikaan. Siihen vertautuminen ei erityisemmin kiinnostanut. Vaihtoehtoisia nimipähkäilyjä olivat mm. Laser City L’amour, Screams At The Ballet ja Sweet Smell of Success. Toisen levyn työnimi oli Big Inn ja livelevyksi piti tulla Yellow Live (Yellow liver, öhöhöh). Varmasti jotain parempaakin olisi keksitty. Jann Wilde & Rose Avenue -nimen lyhennystä puntaroitiin myös muutamia kertoja. Levy-yhtiö halusi pelkän Jann Wilden, kun taas bändi kallistui pelkkään Rose Avenuehen, mutta siitä olisi tullut liikaa mieleen Sunrise Avenue. Siihenkään vertautuminen ei erityisemmin kiinnostanut.

Yhtye kiersi Negativen lämppärinä Keski-Euroopassa jo ennen ensimmäistä singlejulkaisua. Kuvan miljöönä Leipzigin Anker.

On sääli, että mediakohkaus ja imago veivät huomion pois itse albumista. Tokio Okein melankoliset brittipopit ovat selvästi hukassa ulkoisen habituksen kanssa. Tokio Okei -levyyn saattoikin törmätä levykaupoissa toisinaan hard rock- ja metal -titteleiden alla Negativen, Lovexin, Bloodpitin ja muiden joukossa. The Cure -vaikutteita kuuluu siellä täällä kokonaisista biiseistä (Metropolis, Nothing But The Sky) yksittäisiin kitara- ja bassosovituksiin. Esimerkiksi Boys Out of New Yorkin iskevät soinnut ovat saaneet inspiraationsa suoraan The Curen Boys Don’t Cry -biisistä. Mr.Wilde -biisin itseironia on velkaa David Bowielle ja The Arkille. Hilpeintä oli tietenkin kuulla Ola Salolta itseltään, että kappale kuulostaa heidän Father of A Son -biisiltään. Myönsin vaikutteen, josta hän näytti olleen vilpittömästi mielissään. Yksi tähtihetkiä olikin päästä untuvikkoina Pakkahuoneelle lämmittelemään naapurimaamme riikinkukkoja. Suosikkibiisini Tokio Okeilta on A Fine Day For Revolution. Reipas punkahtava poljento on alunperin riihimäki-hyvinkää-akselilla vaikuttaneen The Coats -yhtyeen biisi vuodelta 1999.

Tokio Okein heikointa antia ovat lauluosuudet. Laulan koko albumin väärässä sävellajissa. Kirjoitin kappaleet tuolloin äänialani ylärekisteriin ja esimerkiksi levyn ensimmäiseksi sinkuksi kaavailtu Baby Said Yeah jäi kokonaan pois levyltä, sillä en yksinkertaisesti yltänyt kertosäkeen ensimmäiseen nuottiin. Miksi sävellajia ei pudotettu? No, koska sitten olisi joutunut opettelemaan koko biisin uudestaan alusta eri kohdasta. Jann Wilde & Rose Avenuen musiikillinen taitotaso oli paikoin varsin onneton. Seuraavalla albumilla Baby Said Yeah menikin sitten E:n sijasta D:stä. Muutamissa kappaleissa lauluosuudet ovat niin päin persettä, että autotunen pulpatus tekee biisit kuuntelukelvottomiksi.

Mutta tehkää itse omat tulkintanne. Albumin löydät mm. Spotifysta:

Soundin Sunnuntaisoittari

Sain ilon ja kunnian koostaa Soundin verkkosivuille Sunnuntaisoittarin teemalla ”Taivaankanteen jäätyneistä linnuista -albumiin vaikuttaneet biisit”. 15 kappaletta sisältävällä Spotify-listalla mukana mm. David Bowie, Nick Drake, Lee Hazlewood, Marc Almond, The Kinks, Scott Walker jne. Tsekkaa biisit ja juttu tästä.

Soundin levyarvio  ★★★★

”Aidon ja uskottavan rakkauden ja kauneuden injektoiminen moderniin popmusiikkiin on vaativa haaste, mutta Jani Matti Juhani vastaa levyllään siihen epäröimättä, luontevasti ja tyylitajuisesti.”

Näin aloittaa Asko Alanen Taivaankanteen jäätyneistä linnuista -levyarvion Soundi-lehdessä. Arvio löytyy numerosta 8/2017 ja verkkoversio tästä. Mukana myös pieni haastattelu.

Tänään ilmestyneessä Soundi-lehdessä tosi nätti levyarvio ja pieni haastattelu 😍 #soundi #levyarvio

Henkilön JaniMattiJuhani (@janimattijuhani) jakama julkaisu

Marc Bolan 70v

Tänään on Marc Bolanin syntymäpäivä. Bolan täyttäisi 70 vuotta.

Näyttää himpun verran tädiltäni. Kuta kuinkin noin ajattelin nähdessäni CD:n kannessa punaiseen asuun sonnustautuneen hahmon. Iskä kertoi, että kyseessä on Marc Bolan ja hänen yhtyeensä on nimetty dinosauruksen mukaan T-Rexiksi.

Voisiko se olla sellaista musiikkia mistä tykkäisin?

Iskä nyökkäsi. Tämän kysymyksen hän oli kuullut ennenkin. Isäni oli mielissään voidessaan esitellä pojalleen musiikkia. Lama vei vinyylikokoelman, mutta tilalle tuli laatikkotolkulla itseäänitettyjä kasetteja. Arvo laski, mutta kattavuus oli hyvä. Ensimmäiset CD:t ilmestyivät joulukuun 16. päivä 1990. Yksi niistä oli T-Rex-kokoelma. Juuri sellainen karmaiseva halpakokoelma, jonka uhriksi Bolanin tuotanto on liian usein joutunut. Aiemmin hyväksyntäni oli saanut jo Status Quo. Se onkin ihan lastenmusaa. Sen tahdissa pystyi jorailemaan. Hiukan huolissaan hän oli, kun en pitänyt Beatlesistä. Help oli ihan ok kappale, mutta muuten himpun verran ärsyttävää ininää ja vinkumista. Piti olla rokkia.

T-Rex oli rokkia. Se rokkasi sydämeeni siltä istumalta. Halpahallin laserlevy sai parivaljakoksi pian tuplakasetin. Muistan kuunnelleeni kasettia mummolassa joulupukilta saaduilla korvalappustereoilla. Kävi ilmi, että Bolan oli aluksi soittanut akustista kitaraa ja hänen kaverinsa paukutellut bongorumpuja. Tämä tuntui kummalta. Eihän bändissä voi olla vain kaksi tyyppiä? Iskä kertoi, että näin on kuitenkin ollut. Innostuin kitaransoitosta vakavammin 15-vuotiaana. The Coats -yhtye oli helppo perustaa Bolanin inspiroimana. Soitin kitaraa ja kaverini Tuukka bongorumpuja.

Sittemmin hain laulajaksi pahamaineiseen glamrock-yhtyeeseen nimeltä Rose Avenue. Koesoitossa soittelimme T-Rexiä ja sain paikan. Ensimmäisellä keikalla esitimme akustisesti Cosmic Dancerin ja myöhemmin Tampereen Klubilla sähköisen Jeepsterin. Sapetti aina kun Jann Wilde & Rose Avenue yhdistettiin 80-luvun pullamössöglamrokkeihin.

Rakkaus Bolaniin ei ole vuosien varrella sammunut. Uusinta levyä edeltäneellä Kis kis -albumin yhteydessä äänitin kunnianosoituksen idoliani kohtaan. Ken joutsenella ratsastaa -hupsuilu kuultiin alunperin vain Kis kis -vinyylin ennakkotilaajien bonus-CD:llä. Plastic Passion -levymerkin suostumuksella kappaleen voi kuulla myös tästä.

Jos Marc Bolan ei ole entuudestaan tuttu, niin tutustuminen on miellyttävä aloittaa albumikaksikolla T-Rex (1970) ja Electric Warrior (1971). Ensin mainittu kuvastaa mainiosti siirtymistä folk-tyylistä kohti sähköisempää glamrockia, joka jälkimmäisellä toimii tuoreimmillaan. Menestyksen sokaisema Bolan sortui jo seuraavalla albumilla The Slider (1972) toistamaan Tony Viscontin kanssa keksimäänsä hittikaavaa. Parissa vuodessa ämpärit olivat tyhjiä. Kanan, shampanjan ja kokaiinin turvottama Bolan haparoi pari onnetonta albumia kunnes raitistui ja pääsi takaisin jaloilleen juuri ennen kohtalokasta automatkaa syyskuun 16. päivä 1977. Bolanin tähti sammui hänen vaimonsa ajettua päissään minin päin puuta. Marc Bolan kuoli vain 29-vuotiaana. Vahva kirjasuositus on tuottajalegenda Tony VIsctontin omaelämäkerta Bowie, Bolan and The Brooklyn Boy. Sen sivuilla maalautuu kuva Bolanin persoonasta sekä Bowien ja Bolanin välisestä kilpailusta. Alunperin epäonnistunut Bowie ihaili onnistuvaa Bolania. Sitten kaikki kääntyi päälaelleen.

Hyvää syntymäpäivää, Marc Bolan ja kiitos kaikesta!

Soundin ensinäyttö: ”Syys”

Suomen suurin musiikkilehti Soundi ensiesittelee verkkosivuillaan musiikkivideon kappaleesta ”Syys”. Hiljattain Radio Suomen taajuuksilla Pekka Laineen Ihmemaa -ohjelmassa debytoineella kappaleella esiintyvät mukana Pekka Koivisto (saksofoni), Okke Komulainen (rhodes & hammond) ja Kimmo Vierimaa (rummut). Albumi löytyy vinyylinä levykaupoista.

Soundin juttuun tästä.

Keikkalavaan jäätyneestä esiintymisjännityksestä

Sanailenpa teille hiukan vuosia piinanneesta uskollisesta ystävästäni eli esiintymisjännityksestä. 174 keikan jälkeen se ei ole helpottanut, vaan se on itseasiassa pahentunut. Viime viikon perjantaina 18.8. Hämeenpuiston tunnelmallisessa O’Harasin kellarissa jouduin poistumaan kesken esiintymisen lavalta yksinkertaisesti paniikin käydessä sietämättömäksi. Jännitys purkautui välittömänä oksennusrefleksinä henkilökunnan saniteettitiloissa.

Ennen keikkaa jännitys on ihan jees. Se yleensä laukeaa ensimmäisten biisien aikana ja purkautuu esiintymistä tukevaksi energiaksi. Ensimmäisiä keikkoja tehdessä vuonna 2005 jännitys oli sietämätön. Peura ajovaloissa -oloa lieventämään ehdotettu alkoholin runsas käyttö ei auttanut paskan vertaa. Sitä oli vaan jännittynyt ja sössötti. Keikkailun myötä ramppikuumeen kanssa oppi kuitenkin elämään. Glamrock-henkinen rooli oli oiva paikka paeta ujoutta ja esiintymisarkuutta. Usein se purkautuikin varsin koomisena säntäilynä ja yliampuvana falskina kukkoiluna. Sehän tietysti istui yliteatraaliseen glamhömppään oikein hyvin. Keikan jälkeen saattoi laittaa taas valot kiinni ja paeta nurkkaan istumaan. Tämä aiheutti jonkin verran kiusallisia tilanteita, sillä minun oletettiin olevan lavan ulkopuolellakin ulospäinsuuntaunut ja pirskahteleva persoona. Rooli tuntui useimmiten turhauttavalta ja aika usein suorastaan vitutti. Mitä enemmän naama näkyi lehdessä, sitä useammin syrjäänvetäytyvä käytös tulkittiin koppavuudeksi ja kusipäisyydeksi.

Muutaman vuoden jälkeen glam jäi taakse ja rooli roikkumaan vaaterekkeihin. Siirros ei tietenkään tapahtunut sormia napsauttamalla. Viime vuoteen asti mukana on kulkenut jäänteitä vanhasta lavaroolista. Nyt tulevan albumin myötä esiintyminen tuntuu olevan viheliäisempää kuin koskaan, sillä rooli tuntuu pudonneen kokonaan pois. Lavalle nousee ihan vaan tavallinen Jani, joka näki monta viikkoa painajaisia ala-asteella, kun piti pitää esitelmä Urho Kekkosesta luokan edessä. Jestas se oli hirveää.

Viikko sitten perjantaina O’Harasissa ensimmäinen biisi meni vielä ok. Toisen biisin kohdalla sydän alkoi jo pamppailla. Miksi jännitys ei mene pois? Kolmannen kappaleen kohdalla kylmä hiki alkoi valua ja sydän tuntui puskevan kurkusta ulos. Lauloin kappaleen läpi ja tuijotin tyhjyyteen. Neljännen biisin kohdalla kädet ja koko kroppa alkoivat täristä. Unohdin soinnut ja keskittyminen herpaantui. Nyt lentää laatta. Tunsin kuinka silmissä alkoi sumentua, tartuin mikrofoniin, pyysin yleisöltä anteeksi ja pakenin takahuoneeseen. Kaoin hetken aikaa WC-pyttyä kaulaillen ja kuulin kuinka bändi jatkoi biisiä eteenpäin. Tietenkin ensimmäinen tunne oli, että voi saatana sentään, tämä meni nyt ihan päin helvettiä. Odottelin kotvan, että tuleeko bändi seurakseni vessaan, mutta onneksi Johannes Tolonen (vas.) ohjasi bändin soittamaan taukomusiikkia C:stä. Keräsin voimia, sylkäisin kämmeniin ja palasin takaisin lavalle.

Episodin jälkeen esiintyminen sujuikin jo helpommin. Aplodien saattelemana jatkoimme keikkaa jylhällä Kevät-biisillä ja loput keikasta meni hyvällä draivilla. Palasimme lavalle vielä yleisön pyynnöstä soittamaan ylimääräisenä numerona tulevan albumin avausraidan Tiedän mitä rakkaus on. Lisää keikkoja luvassa syksymmällä.

-Jani