Keikkalavaan jäätyneestä esiintymisjännityksestä

Sanailenpa teille hiukan vuosia piinanneesta uskollisesta ystävästäni eli esiintymisjännityksestä. 174 keikan jälkeen se ei ole helpottanut, vaan se on itseasiassa pahentunut. Viime viikon perjantaina 18.8. Hämeenpuiston tunnelmallisessa O’Harasin kellarissa jouduin poistumaan kesken esiintymisen lavalta yksinkertaisesti paniikin käydessä sietämättömäksi. Jännitys purkautui välittömänä oksennusrefleksinä henkilökunnan saniteettitiloissa.

Ennen keikkaa jännitys on ihan jees. Se yleensä laukeaa ensimmäisten biisien aikana ja purkautuu esiintymistä tukevaksi energiaksi. Ensimmäisiä keikkoja tehdessä vuonna 2005 jännitys oli sietämätön. Peura ajovaloissa -oloa lieventämään ehdotettu alkoholin runsas käyttö ei auttanut paskan vertaa. Sitä oli vaan jännittynyt ja sössötti. Keikkailun myötä ramppikuumeen kanssa oppi kuitenkin elämään. Glamrock-henkinen rooli oli oiva paikka paeta ujoutta ja esiintymisarkuutta. Usein se purkautuikin varsin koomisena säntäilynä ja yliampuvana falskina kukkoiluna. Sehän tietysti istui yliteatraaliseen glamhömppään oikein hyvin. Keikan jälkeen saattoi laittaa taas valot kiinni ja paeta nurkkaan istumaan. Tämä aiheutti jonkin verran kiusallisia tilanteita, sillä minun oletettiin olevan lavan ulkopuolellakin ulospäinsuuntaunut ja pirskahteleva persoona. Rooli tuntui useimmiten turhauttavalta ja aika usein suorastaan vitutti. Mitä enemmän naama näkyi lehdessä, sitä useammin syrjäänvetäytyvä käytös tulkittiin koppavuudeksi ja kusipäisyydeksi.

Muutaman vuoden jälkeen glam jäi taakse ja rooli roikkumaan vaaterekkeihin. Siirros ei tietenkään tapahtunut sormia napsauttamalla. Viime vuoteen asti mukana on kulkenut jäänteitä vanhasta lavaroolista. Nyt tulevan albumin myötä esiintyminen tuntuu olevan viheliäisempää kuin koskaan, sillä rooli tuntuu pudonneen kokonaan pois. Lavalle nousee ihan vaan tavallinen Jani, joka näki monta viikkoa painajaisia ala-asteella, kun piti pitää esitelmä Urho Kekkosesta luokan edessä. Jestas se oli hirveää.

Viikko sitten perjantaina O’Harasissa ensimmäinen biisi meni vielä ok. Toisen biisin kohdalla sydän alkoi jo pamppailla. Miksi jännitys ei mene pois? Kolmannen kappaleen kohdalla kylmä hiki alkoi valua ja sydän tuntui puskevan kurkusta ulos. Lauloin kappaleen läpi ja tuijotin tyhjyyteen. Neljännen biisin kohdalla kädet ja koko kroppa alkoivat täristä. Unohdin soinnut ja keskittyminen herpaantui. Nyt lentää laatta. Tunsin kuinka silmissä alkoi sumentua, tartuin mikrofoniin, pyysin yleisöltä anteeksi ja pakenin takahuoneeseen. Kaoin hetken aikaa WC-pyttyä kaulaillen ja kuulin kuinka bändi jatkoi biisiä eteenpäin. Tietenkin ensimmäinen tunne oli, että voi saatana sentään, tämä meni nyt ihan päin helvettiä. Odottelin kotvan, että tuleeko bändi seurakseni vessaan, mutta onneksi Johannes Tolonen (vas.) ohjasi bändin soittamaan taukomusiikkia C:stä. Keräsin voimia, sylkäisin kämmeniin ja palasin takaisin lavalle.

Episodin jälkeen esiintyminen sujuikin jo helpommin. Aplodien saattelemana jatkoimme keikkaa jylhällä Kevät-biisillä ja loput keikasta meni hyvällä draivilla. Palasimme lavalle vielä yleisön pyynnöstä soittamaan ylimääräisenä numerona tulevan albumin avausraidan Tiedän mitä rakkaus on. Lisää keikkoja luvassa syksymmällä.

-Jani

Uutta musiikkia

Hiljaiseloa on vietetty muutamat kuukaudet jos toisetkin, mutta suljettujen ovien takana ääntä on pidetty senkin edestä. Levyllinen uutta materiaalia on äänitetty, miksattu ja masteroitu. Ja kannetkin on itseasiassa piirretty ja aseteltu pdf-tiedostoiksi. Parhaillaan ruuvaillaan julkaisukuvioita eteenpäin. Tuleva albumi tullaan julkaisemaan kahdesta edellisestä poiketen soolomonikkerin alaisuudessa. Se eroaa Mustat Käärmeet -levyistä myös tyylillisesti ja taiteellisesti, sillä olen tehnyt albumin yhdessä ulkopuolisen tuottajan kanssa. Lisäksi vierailijat ovat suuremmassa roolissa. En paljasta vielä enempää.

Uutta musiikkia on julkaissut myös Janne Tapio. Tapailin hänen tulevalle albumilleen bassoa muutamille raidoille. Hiljattain on julkaistu Metsästäjä-niminen singlemaistiainen, joka on versio Pekka Strengin kappaleesta. Kappale löytyy syksyllä julkaistavalta Janne Tapion Sisäinen Avaruus -levyltä.

The Cure Helsingissä 7.10.

Siellä se mörkö taas kurkkii.

Riihimäen Peltosaaren betonisessa lähiölapsuudessa piristystä toivat Sky Channelilta tullut He-Man ja MTV:ltä soineet musiikkivideot. Suosikkejani olivat se missä sedät hassutteli (Paul Simon – You Can Call Me Al), se missä oli hassuja kumipäitä (Genesis – Land of Confusion), se missä oli hassuja animoituja ukkeleita (Dire Straits – Money For Nothing) ja ennen kaikkea se pelottava video missä takkutukkainen mörkö makasi nurkassa (The Cure – Lullaby). Robert Smith porautui lapsen aivoihin.

Nyt yli neljännesvuosisata vuotta myöhemmin olen katsomassa sitä takkutukkaista mörköä esiintymässä yhtyeineen helsinkiläisellä jääkiekkoareenalla. Ennen The Curea lavalla mäikästää Twlight Sad. Kuuntelin yhtyettä etukäteen hivenen, mutta se ei tehnyt kovinkaan kummoista vaikutusta. Katselen hallin kattoon hilattua Otakar Janeckyn pelipaitaa. Se kirvoittaa mieliini ala-asteella välitunnilla käydyt tiukat väittelyt siitä kumpi on kovempi: Jokerit vai TPS? Tuolloin kaksi joukkuetta dominoivat SM-liigaa ja voittivat mestaruuksia vuorotellen. Otakar Janeckyn ilmasta lyöty ratkaisumaali jatkoajalla vuonna 1994 kuumensi tunteita koulun hiekkakentällä. Meidän TPS:n puolella olleiden mielestä se oli korkea maila. Tunnen miltei karvaan ja pahvisen liigasuklaan maun suussani.

Tunnelma hallissa tiivistyy heti lämmittelijän lopetettua. Lavalla on viisi mustaa monoliittiä odottamassa. The Cure saapuukin pian niiden seuraksi yksitellen aplodien saattelemana ja monoliitteihin syttyy videoheijastumat. Suurimman huutomyrskyn nostattaa luonnollisesti yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen ja taiteellinen johtaja Robert Smith. Muiden muassa Anita Hirvoseksi ja Paula Koivuniemeksi pukeutuneeksi Mikko Kiviseksi sosiaalisessa mediassa vääräleukaisimpien toimesta veistelemä hahmo näyttää juuri siltä mitä onkin: 57-vuotias brittiläinen mies brittiläisellä ruokavaliolla harmaantuneessa tukkareuhkassa ja meikissä. Robert Smith astelee kuitenkin kepeästi ja vaivattoman huolettomasti lauteille, sonnustautuu kitaraansa ja kuulostaa hämmentävän paljon yhä nuorelta itseltään.

Juuri Robert Smithin välittömästi tunnistettava ääni tekee The Curesta The Curen. Vasemmalla laidalla soittaa Bowien kokoonpanoistakin tuttu Reeves Gabrels. Monipuolinen kitarataituri on harvinaisen valmiiksi räätälöidyssä roolissa soittamassa yhtyeen tuotantoa yhtyeen tuotantoa kunnioittavalla saundilla. Oikealla puolella häärää ympäriinsä Robertin oikea käsi Simon Gallup, joka on The Curen toinen voimahahmo. Hänen melodinen bassonsa määrääkin äänimaailmaa. Hypnoottisen junnaavissa kappaleissa melodisuus rakentuu päällekäisiin kerroksiin ja näennäisen yksinkertaiset rakenteet elävät niiden välisistä jännitteistä. Näissä osissa bassolla on kaiken yhteen muuraava rooli.

Yhtye korkkaa kolmituntisensa Disintegration-albumin avausbiisillä Plainsong. Vuonna 1989 julkaistu klassikko muodostaakin keikalle vahvan kehyksen ja tunnelman, sillä levyltä kuullaan peräti yhdeksän numeroa. Alkupäässä kohokohdiksi nousevat Head on The Doorin mahtavat Push ja In Between Days. Popimmat kappaleet toimivat, sillä The Cure on kiistattoman loistava pop-yhtye. Smithin laulufraaserauksesta saattaa aistia kuitenkin pienen kyllästymisen hittibiisien renkutukseen. Parhaiten tämän kuuli The Walkissa, End of The Worldissa ja Friday I’m In Lovessa, joissa Smith varioi laulumelodioita paikoitellen reilustikin. Ehkä pitääkseen ne itselleen mielekkäämpinä, sillä voi vain kuvitella kuinka vuosi toisensa jälkeen lauletut melodiat alkavat tuntua suussa puhkijauhetuilta.

The Cure ei ollut kuraa. #thecure #thecuretour2016

Kuva, jonka JaniMattiJuhani (@janimattijuhani) julkaisi

The Cure rakastaa encoreja. Käsiä saikin läiskyttää yhteen kolmasti ja joka kerta bändi palasi lavalle kiitellen. Ennalta sovitun tuntuinen encoreilu vaikutti kuitenkin hivenen puisevalta. Toki se tuo yhtyeelle ansaitut hengähdystauot mammuttisetin aikana, mutta kolmannen encoren kahdeksannen(!) kappaleen Why Can’t I Be Youn aikana osa yleisöstä tiesi jo poistua paikalta kuin käsikirjoituksen mukaan. Robert Smith jäi hetkeksi lavalle heiluttelemaan ja lausui kiitoksensa selvällä suomenkielellä. Kitoskitos.

Keikan ainoaksi varsinaiseksi miinukseksi on laskettava keikkapaikka. Jo valmiiksi kaiulla ja viivellä efektoidut kitarat jäivät pyörimään Esa Tikkasen ja Jari Kurrin jäädytettyjen pelipaitojen hikisiin kainaloihin ja kimpoilivat sieltä pitkin areenaa. Synkästi jyränneen One Hundred Yearsin kohdalla miksaaja nosti volumea ja äänimassa suorastaan sohjoontui kirskuen vasten Heßburger-logoja. Se kuulosti karmeimmillaan siltä kuin pari Curea soittaisi päällekäin asematunnelissa. Jäähallit on tehty lätkätapahtumille, eikä Robert Smithillä ollut edes lätkäpaitaa.

He-Maneista suosikkini on Hordak.

Pelottaako?

Syksy on täällä jälleen. Vuodenajoista se on aina ollut ehdoton suosikkini. Pimenevät illat ja viileys saavat mielikuvituksen liikkeelle. Myös ulkoilu luonnossa on mieluisaa ja iltaisin on mukava käpertyä lukemaan kirjoja.

Syksy tuo tullessaan myös uuden julkaisun.

Pelottaa EP on kolmen kappaleen ”pläjäys” (kukahan tuon ratkiriemukkaan sanan on keksinyt?). Pläjäys sisältää huhtikuussa julkaistulta KIS KIS -pläjäykseltä kaksi raitaa uudelleen miksattuina ja masteroituina. Nimibiisin lisäksi pläj…extended playlla kuullaan kappale nimeltä Maailman paskin biisi sekä versioni alunperin Arto Sotavallan tulkitsemasta kappaleesta Kapteeni Tom, joka puolestaan on käännös David Bowien ikivihreästä ykköshitistä Space Oddity (1969). Versiooni hain vaikutteita niin alkuperäisestä kuin myös Bowien vuonna 1979 julkaisemasta uudesta riisutummasta versiosta. Toivottavasti tulette pitämään näkemyksestäni. Coverointi on samalla hatunnostoni tänä vuonna keskuudestamme poistuneelle sankarillemme David Bowielle.

Ajatus albumiraitojen uudelleenmiksauksesta sai alkunsa kesän aikana. Myönnettäköön, että musiikin tekninen puoli ei ole juurikaan ollut vahvimpia osaamisalueitani. Jokaista levyäni on joku muistanut kritisoida enemmän tai vähemmän ”paskoista soundeista”. Taiteellinen puoli on aina vienyt mennessään ja ääniruuvaukseen on tullut suhtauduttua hivenen välinpitämättömästi. Lopputuloksen kannalta tärkeää roolia on näytellyt osaava masterointi.

Jännetuppitulehduksen estettyä kaikenlaisen mukavan musisoinnin, sain hyvän tekosyyn tarttua tukevasti kiinni kotistudion miksauspöydästä ja suorittaa perehdyttävää toimintaa. Hyppäsin faderliukumäkiin, sukelsin äänimereen ja nousin taajuuksien poukamasta aivolohkot täynnä teknistä nippelitietoa. Luin oppikirjasia, artikkeleita ja analyyseja. Ennen kaikkea opettelin kuuntelemaan ja testailemaan mitä tapahtuu jos vääntelee ja kääntelee EQ-käppyrästä. Testimateriaaliksi valitsin tuoreen KIS KIS -albumin em. raidat ja pian rujohko saundi notkistui ja pehmeni. Koin useita A-ha-elämyksiä. Norjan paras bändi. Onko remixatut kaksi raitaa parempia kuin alkuperäiset? Onko uusi versio koskaan parempi kuin alkuperäinen?

Saatte tehdä omat johtopäätökset pian. Pelottaa EP julkaistaan lähiaikoina.

Tulehduksia, toipumisia ja tuliteriä tuotoksia

Tämä vuosi ei ole mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Nöyrä tavoite oli aktivoitua esiintymisrintamalla uuden levyn ja uuden Mustat Käärmeet -kokoonpanon kanssa, mutta toisin kävi. Toukokuisen julkaisurupeaman viimeisen etapin jälkeen vihoitellut peukalo palasi kesän lopuksi entistä pahempana ja osoittautui jännetuppitulehdukseksi. Keikat on tältä vuodelta keikkailtu ja paluu lavoille tapahtuu soittimen pysyessä jälleen hyppysissä. Perun puheeni siitä, että siirtyminen kitarasta bassoon sujui kivuttomasti. Kaikkea muuta. Olisi pitänyt siirtyä kertalaakista triangeliin.

Peukalo on poissa pelistä

No mutta kuitenkin. Aika ei ole kuitenkaan mennyt hukkaan. Olen kirjoittanut nivaskan uusia tekstejä ja hyräillyt niihin hivenen melodioita. Työstän niistä seuraavaksi uuden albumin, joka paperilla näyttää ottavan isoa loikkaa kohti rakastamaani 60-luvun poppia. Tuntuu luonnolliselta askeleelta vastata edellisen albumin rujoudelle ja sarkastiselle tulvalle silkalla kauneudella, rakkaudella ja vilpittömillä pop-sovituksilla.

Uusia lauluja laulukansiossa.

Uuden albumin kaavailun lisäksi myös Volter-yhtyeeni pitkään valmisteilla ollut Voltergeist EP on edistymässä hyvää vauhtia. Huhtikuussa julkaistua KIS KIS -levyäkään ei olla vielä valmiita pakkaamaan arkistojen uumeniin. Suunnitelmissa on extramateriaalilla ryyditetty CD-EP parista albumin raidasta, jotka ovat saaneet tuta uuden miksausnäkemyksen. Mikäs tässä on toipuessa.

Kaunista syksyä!

Jani

Kis Kis -kiertuepäiväkirja

Tervetuloa lukemaan Kis kis -albumin julkaisukiertueen (2016-2016) tunnelmia.

Kis Kis -albumi sai alkunsa vuosi sitten keväällä. Tuolloin parilla keikalla oli soiteltu upouutta kappaletta nimeltä Hei kuule Mannerheim. Kappaleen poliittisen räiskyvyyden ympärille syntyi ajatus kasata poliittisesti räiskyvä EP. Tarkemmin sanottuna Pervitiini EP. Pervitiini eli tuo vanha sota-aikojen piriste tunnetaan myös nimellä metamfetamiini. Pervitiini-nimitys muodostui suomalaiseen suuhun sopivaksi Saksassa valmistetun Pervitin-tuotemerkin myötä. EP puolestaan on lyhenne sanoista Extended Play. Se on kestoltaan lyhyempi kuin pitkäsoitto, mutta pidempi kuin yhden tai kaksi kappaletta sisältävä single. EP on siis vähän sellainen välimallin julkaisu.

Siinä missä ensimmäisen Mustat Käärmeet -albumin äänitin käytännössä sooloprojektina vaatekomerossa, toista albumia lähdettiin työstämään duona treenikämpälle. Rumpali Kimmo Vierimaan (mm. Jeavestone, Janne Tapio, Untogethers, Kaide Luukkonen & Lupaus) kanssa meikämandoliino (mm. Jann Wilde & Rose Avenue, Jann Wilde & The Neon Comets, Turkka, Volter, The Saturnettes, Janne Tapio, Kaide Luukkonen & Lupaus) jyräsi nauhurille biisin toisensa jälkeen kahdella mikrofonilla. Pervitiini EP kasvoi lopulta räjähdysmäisesti LP-mittaan. Kalevan treenikämppä oli saanut purkutuomion ja tämä oli viimeinen tilaisuus taltioida pala rakennuksen taianomaista luonnollisen samettista äänimaisemaa. Kuulostaa hienolta. Todellisuudessa kyseessä oli vain ahdas, ruma ja tunkkainen teollisuusmiljöö. Ajatuksena oli tehdä Bob Dylanin Bringing It All Back Home -albumin teemaa hönkivä puoliksi sähköinen ja puoliksi akustinen albumi. Usein ajatuksilla on tapana kehittyä ja näin kävi tälläkin kertaa. Kappaleet kasvoivat jälkiäänitysten ja vierailevien muusikoiden panoksen myötä uusiin suuntiin ja lopulta kappaleita oli peräti 20. Näistä 14 päätyi varsinaiselle Kis Kis -levylle.

Julkaisun lähestyessä tuli aika kasata Mustat Käärmeet jälleen elävään muotoon. Erilaisten viritysten jälkeen kokoonpano asettui uomiinsa. Kimmo hyppäsi rumpujensa taakse, allekirjoittanut siirtyi sähkökitarasta sähköbassoon, punaisiin koskettimiin löytyi Taneli Hiironmäki (mm. Uncle Tan, Lord Est) ja kitaraan Jani Matkala (Mahonies, Janne Tapio). Ensitahdeista oli selvää, että homma toimi. Jääkiekkoilija Ville Niemistä mukaillen voisi todeta, että kitaristi soitti kitaraa, kosketinsoittaja koskettimia, rumpali rumpuja ja basisti bassoa. Ei ollut mitään epäselvää.

Alettii tekee nöyrästi töitä unelmie etee. Juotiin siinä työaikana unelmoidessa ykköskaljatkin.

Tampereen mukavimman keikkapaikan eli O’Hara’s Freehousen mainio väkkärä Nipa Nyman palluroi meille suklaakalenteristaan merkinnän ja Kis Kisin julkaisupäiväksi ruuvautui 22. huhtikuuta. Kun seuraavalle päivälle järjestyi Turun Dynamo, niin peräkkäisten päivien kiertue oli syntynyt. Kun toukokuun kolmannelle päivälle lukkiintui vielä Helsingin Bar Loose, niin kiertue sisälsi jo välipäiviäkin kuin isommat rundit konsanaan.

Lähestyvään kiertueeseen varustauduttiin tarvittavin valmisteluin. Näistä mainittakoon esimerkiksi kaksi tärkeää sijoitusta soitinpuolella eli viritysmittariin ja bad monkey -säröpedaaliin virtalähteiksi sijoitettavat 9v laatikkoparistot. Nämä löytyivät musiikkikauppa K-marketista ja kompaktin kokonsa myötä kulkivat oivasti ja miehekkäästi olkalaukussa. Olkalaukku on kyllä kätevä. En muuten 15 vuotta sitten päässyt Jyväskylän Freetimeen sisälle olkalaukun takia. ”Vain naiset pääsee laukkujen kanssa, yhyhyhy”, totesi portieeri ja näytti siltä, että hänen miehisyytensä oli kiinni sinitarralla. Viitisen vuotta sitten Tampereella Vikkulan portsari kehoitti myös jättämään olkalaukun narikkaan. Mikä idiootti.

Ohjelmisto lutviintui hetkessä kasaan Hiironmäki-Matkala-Tuovinen-Vierimaa-kokoonpanolla. Ensimmäiseltä välimallin EP:ltä valittiin settiin peräti kolme biisiä, ekalta levyltä peräti kolme ja uudelta levyltä peräti kuusi. Lopulta peräti yksi uusista putosi tiivistämisen tieltä. Hyvä keikkahan kestää mieluummin alle sen 45 minuuttia kuin yli. Sama koskee albumeita. Yleensä puolessa tunnissa homma tulee selväksi. Less is more. Yngwie Malmsteen menkööt kotiinsa.

Kuva: Käärmekerhon arkisto

Biisivalinnoissa noudatettiin hyväksi havaittua kaavaa: Helpot soitetaan. Opeteltavaa tuli kullekin kyllä kylliksi kertarysäyksellä. Kymmenen vuotta sähkökitaraa keikoilla soittaneena tartuin bassoon aluksi hiukan epäröiden. Levyillä olen soittanut kyllä bassoja ja ystävieni bändeissä jeesaillut, mutta laulannan kera livenä pompottelu ei ollut tuttua. Se oli uusi maailma, mutta huomasin pian löytäneeni muusikkona keltaisen tiilitieni. Nöyrästä taustarämpyttäjästä pääsin kertaheitolla kokonaissoundin megalomaaniseksi perseeksi. Jokainen soittaja hallitsi tonttinsa sen verran suvereenisti, että koko paketti oli läjässä jo parin treenikerran jälkeen. Iän myötä tällaista ammattitaitoa oppii arvostamaan. Ei sitä jaksa enää oppia harjoittelemaan, vaan harjoitella oppiakseen. Luen mieluummin hyvää kirjaa kuin jauhan treeniksellä jotain rokkia lämpimiksi.

Setin hahmottuessa pyysimme Henriikkaa keikoille mukaan laulamaan toista ääntä. Muiden muassa ensimmäisellä Mustat Käärmeet -levyllä ja sitä edeltäneessä The Saturnettes -projektissa vaikuttanut Henriikka Mäkelä suostui. Nyt olimme viisikko eli tuo Enid Blytonin kirjoista tuttu rikoksia ratkova lapsista ja eläimistä koostuva ryhmä.

Hämeenpuiston O’Hara’s on puitteiltaan kaksikerroksinen ja hiljattain laajentunut asiakaspaikkoja ja käymälöitä sisältävällä lisäsiivellä. Yläkerran rattoisasta bubista pääsee rappusia pitkin alakerran kellarimaiseen soittomiljööseen. Tuttu baarimikko Toni laski hanoista soittajille soppaa ja pian Mustat Käärmeet 2.0. oli ensimmäistä kertaa tositoimissa soundcheckissä ja valmistautui soittamaan ennen illan päättänyttä Black Magic Sixiä. O’Hara’sissa on hyvä ja monipuolinen olutvalikoima olueiden ystäville. Myös siideripuolelta löytyy hanoista mainiot Magners ja Blackthorn. Suosittelen pistäytymään.

Ennen O’Hara’sia vierailimme Levykauppa Äxässä. Soitimme neljä kappaletta (Hei kuule Mannerheim, Pop Media, Uuno Turhapuro tappaa itsensä, Talvisota tulee taas) kahden akustisen kitaran, tamburiinin, rytmimunan ja huuliharpun säestyksellä. Kis Kis -vinyyliä ja kasettia löytyy Äxän myymälöistä ja tilauslistoilta. Suosittelen pistäytymään sielläkin.

Kuva: Jani Matkala

Kuva: Jani Matkala

Seuraavana päivänä kutsui Turku ja keikka kera Tyynyjen. Automusiikkina toimi mm. Sister Flon mainio The Healer -albumi. Hennon aurinkoinen kevätpäivä muuttui kuitenkin infernaaliseksi takatalveksi puhkaistuamme Turun ilmakehän. Räntä piiskasi asfalttia ja vesi vihmoi räystäiden kautta hämmentyneiden åbolaisten päälle. Ja nyt myös neljän manselaisen. Vilahdimme turvaan levykauppa 8raitaan ja ostimme läjän äänitteitä. Mukaamme tarttui mm. Scott Walkerin Drift, Emitt Rhodesin Rainbow Ends, Dylanin Nashville Skyline, Sturgill Simpsonin A Sailor’s Guide To Earth, John Hiattin Bring The Family, Townes van Zandtin Flyin’ Shoes,  Riston Sähköhäiriöön, TV-Resistorin Serkut rakastaa paremmin, Charles Bradleyn No Time For Dreaming ja War on Drugsin Slave Ambient.

Nautittuamme ravintoa heilahdimme Dynamon tiloihin. Soundcheckit käynnistyivät. Vieraileva tähtivokalistimme Henriikka seurueineen saapui paikalle suuren maailman meininkiin sopivasti juuri ennen ovien aukeamista. Homma oli valmis taputeltavaksi ja taputettavaksi.

Kuva: Jani Matkala

Kolmas keikka koitti Helsingissä.  Bar Loosen Katriinamiesklubi toimi pienimuotoisen julkaisukiertueemme päätöksen tiivistunnelmaisena näyttämönä. Esiinnyimme yhdessä kera yhtyeiden Nok Nok ja Non-fictional Koikkalainen. Matkaan pääsimme turvallisesti Jan ”Jankki” Niskan kyydittämänä. Logistinen ja äänellinen ammattimies Jankki on tuttu crew jo aiempien englanninkielisten bändieni ajoilta 2008. Yhteiseen historiaan mahtuu niin hilpeä Twisted Sisterin lämppäys lempääläläisessä ostoskeskuksessa kuin konerokkia Kalajoen hiekkasärkillä.

Ystävällinen vastaanotto Katriinamiesklubilla siivitti Mustat Käärmeet heittämään jopa encoren. Lonkalta veivattu mystinen (myskinen?) nettihitti Paholainen panee Sipilää perseeseen (ilman voinappia) sai tuta kantaesityksensä. Kiertue päättyi iloisiin tunnelmiin ja hymyt koristivat kasvoja.

Taneli, Kimmo, jalankulkija, Henriikka, Jani. Kuva: Jani Matkala

Kuva: Jani Matkala

Henkilökohtaisesti onnistunut paluu keikkalavoille oli erittäin mieluisa ja suorastaan helpottava kokemus. Se tuntui paluulta jälleen ruotuun, sillä eihän nämä asiat koskaan sormia napsuttelemalla synny. Syksyllä 2015 näytti jo hetken, että Käärmeet ajautuu levytyssopimuksesta ja uudesta äänitteestä huolimatta silkaksi yhden miehen pöytälaatikkoprojektiksi. Jollaisena se tosin alkoikin, mutta toisin kuitenkin kävi. Moni albumin kappaleista puhkesi todelliseen kukkaansa vasta nyt keikkasovitusten myötä. Esimerkiksi akustisesti levytettyjen siivujen Pop Media ja Uuno Turhapuro tappaa itsensä jyräävät bändisovitukset saivat kiitosta useaan otteeseen. Palautetta tuli myös teksteistä, joita tunnuttiin kuuntelevan korvat höröllä. Göstä Sundqvistiin verrattiin Turun Sanomia myöten. Musiikkia verrattiin Beatlesiin. Onko teitä koskaan verrattu neroihin? Miten siihen tulisi reagoida? Mennä vuoren rinteelle, levittää kätensä ja huutaa I HAVE THE POWER? Ehkäpä tyydyn myhäilemään ärsyttävästi.

Tuhannet kiitokset kaikille. Tästä on hyvä jatkaa. Mustat Käärmeet is let’s born again.

Kokonaan teidän

Jansku

Postin runnomat vinyylit

Pari pahvilaatikollista Kis kis -albumeita koki siirtyessään Turusta Tampereella kovakouraista kohtelua Postin taholta. Molemmat laatikot kulkivat niin saatanallisen väkivaltaisesti kulma edellä, että levyjen kansien oikea alanurkka sai tuta runtua. Asiasta reklamoitiin asiallisesti, mutta postinperhana ei ota vastuuta rikkomistaan levyistä. Muut samaan aikaan postitetut vinyylilaatikot sentään säilyivät ehjänä.

Sanomattakin on selvää, että meillä on nyt kaksi laatikollista vinyylilevyjä, jotka eivät kelpaa mint-statuksella kauppoihin. Niinpä nämä laatikolliset tulevat suoramyyntiin alennettuun hintaan €9,90/kpl (+ €7 postikuluja). Vinyylilevyt sisältöineen itsessään ovat täysin toimivia ja moitteettomassa kunnossa. Vain pahvikotelossa on kulmassa taittuma tai kurtistuma tai molemmat. Allekirjoittaneen levyhyllyssä on vino pino äänilevyjä, joissa on vastaavanlaisia aikain saatossa tulleita kulumia ja taitoksia, hiirvenkorvista puhumattakaan. Tämä tarjous on siis erinomainen tapa saada Kis kis kokoelmiin.

Kysy alehintaista levyä joko suoraan levymerkiltä:
plastic.passion(at)luukku.com

tai bändiltä: janimattijuhani(a)gmail.com

tai tilaa omasi bandcampin kautta:
http://www.janimattijuhani.bandcamp.com

Ja tietenkin täysin ehjäkantisen mintin kappaleen saa lunastettua miltei yhtä edulliseen hintaan €15 (+ €7 postikulut). Tai levykaupoista, kuten Levykauppa ÄxCDON.com, Swamp MusicBandcamp.