Sopimus Playgroundin kanssa – Uusi levy syksyllä

Kävin allekirjoittamassa sopimuksen Playground Music Finlandin toimistolla koskien tulevaa pitkäsoittoa Taivaankanteen jäätyneistä linnuista. Albumin on tuottanut Tero Alanko. Tarkempi julkaisuajankohta ilmoitetaan kesän aikana.

Uutta musiikkia

Hiljaiseloa on vietetty muutamat kuukaudet jos toisetkin, mutta suljettujen ovien takana ääntä on pidetty senkin edestä. Levyllinen uutta materiaalia on äänitetty, miksattu ja masteroitu. Ja kannetkin on itseasiassa piirretty ja aseteltu pdf-tiedostoiksi. Parhaillaan ruuvaillaan julkaisukuvioita eteenpäin. Tuleva albumi tullaan julkaisemaan kahdesta edellisestä poiketen soolomonikkerin alaisuudessa. Se eroaa Mustat Käärmeet -levyistä myös tyylillisesti ja taiteellisesti, sillä olen tehnyt albumin yhdessä ulkopuolisen tuottajan kanssa. Lisäksi vierailijat ovat suuremmassa roolissa. En paljasta vielä enempää.

Uutta musiikkia on julkaissut myös Janne Tapio. Tapailin hänen tulevalle albumilleen bassoa muutamille raidoille. Hiljattain on julkaistu Metsästäjä-niminen singlemaistiainen, joka on versio Pekka Strengin kappaleesta. Kappale löytyy syksyllä julkaistavalta Janne Tapion Sisäinen Avaruus -levyltä.

Okkultismia ja erotiikkaa -kilpailun voitto

Okkultismia ja erotiikkaa -kulttuuriprojekti järjesti biisikilpailun. Osallistuin mukaan kappaleella Rakkautta kuoleman kanssa. Tuomaristo valitsi sen voittajaksi. Kappaleella soitti rumpuja Kimmo Vierimaa. Masteroinnin teki Jarno Alho. Tuotannosta vastasivat Jani Matti Juhani ja Tero Alanko.

Ohessa lainaus Inferno-lehden uutisoinnista. http://www.inferno.fi/uutiset/mainetta-mammonaa-okkultismia-erotiikkaa-biisiskaba-kaynnissa-lokakuun-loppuun/

”Okkultismia ja erotiikkaa on kesällä 2014 käynnistynyt kulttuuriprojekti, jonka tarkoituksena on rikkoa näiden kahden aiheen yhdistämiseen liittyviä tabuja. Projektiin on liittynyt syksyllä 2014 toteutettu kuvataidekilpailu sekä syksyllä 2015 järjestetty runokilpailu. Biisiskaba on näiden luonnollinen jatkumo. Tuomaristossa istuvat kirjailija/muusikko Kauko Röyhkä, Svart Records -levy-yhtiön Jarkko Pietarinen sekä Infernon päätoimittaja Matti Riekki.”

Desibeli.net – Marraskuun pienet

Desibeli.netin Mika Roth huomioi ilahduttavasti Pelottaa ep:n marraskuun pienjulkaisujen arvioissa. http://www.desibeli.net/juttu/2907

”Nimibiisi Pelottaa rullaa eteenpäin kuin parhaimmat artistin rustaamat kappaleet, iskien silmää vasemmalle ja oikealle. Soundit eroavat hieman herran normaalista paletista, mutta kyllä ne tutut elementit ovat edelleen ihan siinä pinnan alla. Maailman paskin biisi kaikuu puolestaan edelleen sitä 70-luvun glam-rockin voimaa, josta Neon City Rockers -albumi on edelleen upein näyte. Tuo kiekkohan oli parhainta bowieismia alusta loppuun saakka, joten tältä pohjalta Arto Sotavaltan käännös Kapteeni Tom on kai johdonmukainen päätös EP:lle. Eikä siinä mitään, sillä kyllähän bändi Davidinsa taitaa, ja kun kyseessä on mitä puhtain kunnianosoitus, niin ei muuta kuin hattua pois päätä ja kumarrus kohti tähtimiestä.”

The Cure Helsingissä 7.10.

Siellä se mörkö taas kurkkii.

Riihimäen Peltosaaren betonisessa lähiölapsuudessa piristystä toivat Sky Channelilta tullut He-Man ja MTV:ltä soineet musiikkivideot. Suosikkejani olivat se missä sedät hassutteli (Paul Simon – You Can Call Me Al), se missä oli hassuja kumipäitä (Genesis – Land of Confusion), se missä oli hassuja animoituja ukkeleita (Dire Straits – Money For Nothing) ja ennen kaikkea se pelottava video missä takkutukkainen mörkö makasi nurkassa (The Cure – Lullaby). Robert Smith porautui lapsen aivoihin.

Nyt yli neljännesvuosisata vuotta myöhemmin olen katsomassa sitä takkutukkaista mörköä esiintymässä yhtyeineen helsinkiläisellä jääkiekkoareenalla. Ennen The Curea lavalla mäikästää Twlight Sad. Kuuntelin yhtyettä etukäteen hivenen, mutta se ei tehnyt kovinkaan kummoista vaikutusta. Katselen hallin kattoon hilattua Otakar Janeckyn pelipaitaa. Se kirvoittaa mieliini ala-asteella välitunnilla käydyt tiukat väittelyt siitä kumpi on kovempi: Jokerit vai TPS? Tuolloin kaksi joukkuetta dominoivat SM-liigaa ja voittivat mestaruuksia vuorotellen. Otakar Janeckyn ilmasta lyöty ratkaisumaali jatkoajalla vuonna 1994 kuumensi tunteita koulun hiekkakentällä. Meidän TPS:n puolella olleiden mielestä se oli korkea maila. Tunnen miltei karvaan ja pahvisen liigasuklaan maun suussani.

Tunnelma hallissa tiivistyy heti lämmittelijän lopetettua. Lavalla on viisi mustaa monoliittiä odottamassa. The Cure saapuukin pian niiden seuraksi yksitellen aplodien saattelemana ja monoliitteihin syttyy videoheijastumat. Suurimman huutomyrskyn nostattaa luonnollisesti yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen ja taiteellinen johtaja Robert Smith. Muiden muassa Anita Hirvoseksi ja Paula Koivuniemeksi pukeutuneeksi Mikko Kiviseksi sosiaalisessa mediassa vääräleukaisimpien toimesta veistelemä hahmo näyttää juuri siltä mitä onkin: 57-vuotias brittiläinen mies brittiläisellä ruokavaliolla harmaantuneessa tukkareuhkassa ja meikissä. Robert Smith astelee kuitenkin kepeästi ja vaivattoman huolettomasti lauteille, sonnustautuu kitaraansa ja kuulostaa hämmentävän paljon yhä nuorelta itseltään.

Juuri Robert Smithin välittömästi tunnistettava ääni tekee The Curesta The Curen. Vasemmalla laidalla soittaa Bowien kokoonpanoistakin tuttu Reeves Gabrels. Monipuolinen kitarataituri on harvinaisen valmiiksi räätälöidyssä roolissa soittamassa yhtyeen tuotantoa yhtyeen tuotantoa kunnioittavalla saundilla. Oikealla puolella häärää ympäriinsä Robertin oikea käsi Simon Gallup, joka on The Curen toinen voimahahmo. Hänen melodinen bassonsa määrääkin äänimaailmaa. Hypnoottisen junnaavissa kappaleissa melodisuus rakentuu päällekäisiin kerroksiin ja näennäisen yksinkertaiset rakenteet elävät niiden välisistä jännitteistä. Näissä osissa bassolla on kaiken yhteen muuraava rooli.

Yhtye korkkaa kolmituntisensa Disintegration-albumin avausbiisillä Plainsong. Vuonna 1989 julkaistu klassikko muodostaakin keikalle vahvan kehyksen ja tunnelman, sillä levyltä kuullaan peräti yhdeksän numeroa. Alkupäässä kohokohdiksi nousevat Head on The Doorin mahtavat Push ja In Between Days. Popimmat kappaleet toimivat, sillä The Cure on kiistattoman loistava pop-yhtye. Smithin laulufraaserauksesta saattaa aistia kuitenkin pienen kyllästymisen hittibiisien renkutukseen. Parhaiten tämän kuuli The Walkissa, End of The Worldissa ja Friday I’m In Lovessa, joissa Smith varioi laulumelodioita paikoitellen reilustikin. Ehkä pitääkseen ne itselleen mielekkäämpinä, sillä voi vain kuvitella kuinka vuosi toisensa jälkeen lauletut melodiat alkavat tuntua suussa puhkijauhetuilta.

The Cure ei ollut kuraa. #thecure #thecuretour2016

Kuva, jonka JaniMattiJuhani (@janimattijuhani) julkaisi

The Cure rakastaa encoreja. Käsiä saikin läiskyttää yhteen kolmasti ja joka kerta bändi palasi lavalle kiitellen. Ennalta sovitun tuntuinen encoreilu vaikutti kuitenkin hivenen puisevalta. Toki se tuo yhtyeelle ansaitut hengähdystauot mammuttisetin aikana, mutta kolmannen encoren kahdeksannen(!) kappaleen Why Can’t I Be Youn aikana osa yleisöstä tiesi jo poistua paikalta kuin käsikirjoituksen mukaan. Robert Smith jäi hetkeksi lavalle heiluttelemaan ja lausui kiitoksensa selvällä suomenkielellä. Kitoskitos.

Keikan ainoaksi varsinaiseksi miinukseksi on laskettava keikkapaikka. Jo valmiiksi kaiulla ja viivellä efektoidut kitarat jäivät pyörimään Esa Tikkasen ja Jari Kurrin jäädytettyjen pelipaitojen hikisiin kainaloihin ja kimpoilivat sieltä pitkin areenaa. Synkästi jyränneen One Hundred Yearsin kohdalla miksaaja nosti volumea ja äänimassa suorastaan sohjoontui kirskuen vasten Heßburger-logoja. Se kuulosti karmeimmillaan siltä kuin pari Curea soittaisi päällekäin asematunnelissa. Jäähallit on tehty lätkätapahtumille, eikä Robert Smithillä ollut edes lätkäpaitaa.

He-Maneista suosikkini on Hordak.

Pelottaa-ep – Saatanallista arkipsykedeliaa, maailman paskin biisi ja Bowie-laina

Huhtikuussa 2016 Plastic Passion julkaisi tamperelaisen laulaja-lauluntekijä Jani Matti Juhanin ja hänen Mustat Käärmeet -kokoonpanonsa toisen pitkäsoiton nimeltä Kis Kis.

Albumilla 60- ja 70-lukuvaikutteiset popkappaleet yhdistyivät kantaaottaviin ja ilkikurisiin teksteihin. Lopputuloksena oli yksi vuoden poliittisimmista albumeista.

Kis Kisin suorapuheiset folkrokkilaulut kuulostavat ensin vain ilkikurisen kepeiltä. Kun sanoituksiin syventyy, niistä löytää vakavia, suututtavia ja surullisia aiheita. Ne kertovat kaunistelematta sotahistoriasta, päivän politiikasta, median tilasta ja yksilötason tragedioista. Tekstit tuovat mieleen Leevi & The Leavingsin Gösta Sundqvistin salaa surullisen ja humaanin tavan katsoa maailmaa, mutta ovat poliittisempia.
Ari Väntänen, Turun Sanomat 23.4.2016

Pelottaa-ep sisältää kaksi kappaletta Kis Kis -albumilta uusina radioystävällisinä versioina. Nimikappale on painajaismainen katsaus saatanalliseen arkipsykedeliaan ja ihmisen psyykkeen syvimpiin syövereihin. Kakkosraitana kuultava beatlesmäinen Maailman paskin biisi keventää tunnelmaa ja kertoo kuinka ihminen kasvaa, kehittyy ja laajentaa maailmankuvaansa.

Kolmantena raitana kuullaan Kapteeni Tom. Se on Jani Matti Juhanin tulkinta maailman surullisimmasta laulusta eli David Bowien Space Oddity -hitistä. Suomenkielisen version kappaleesta levytti ja sanoitti Arto Sotavalta vuonna 1973.

Jani Matti Juhani (synt. 1982) on Riihimäellä syntynyt, mutta sittemmin tamperelaistunut laulaja-lauluntekijä. Kis Kis on Jani Matti Juhanin toinen suomenkielinen ja yhteensä kahdeksas albumi yhtyeenvetäjänä. Diskografiasta löytyy pitkäsoittoja nimillä Jann Wilde, The Saturnettes ja Volter.

Striimaile ep
Spotify
Deezer

Kuuntele ja osta cd
Bandcamp