Levyarvioita

Jani Matti Juhani & Mustat Käärmeet – s/t

Soundi ★★★★

”Erityisen nautittavan levystä tekee se, että niin sanotusti vakavampi aines ja ilkikurinen huumori vaihtelevat eri kappaleissa. Joskus näitä ääripäitä voi havaita jopa saman biisin aikana. Enimmäkseen Tuovisen tekemät kappaleet ovat hitikkään melodisia ja sanoitukset omaperäisiä. Kauniit ja viettelevät soi kuin vanha iskelmä. Maailma ilman diktaattoreita on silkkaa hippipsykedeliaa. Koko ihmeellinen keitos on toteutettu äärimmäisen taidokkaasti isolla kädellä vanhaa ja uutta tyylikkäästi yhdistellen.” (Antti Ervasti)

Desibeli.net ★★★★

”Uusi ryhmä hakee yhä ominta soundiaan ja laukausten seassa on kiistatta pari hutia, mutta onneksi onnistumisia on katraassa huomattavasti enemmän. Menneen rakkauden perään haikaileva Kyllä mäkin osaan antaa sulle anteeksi soi kuin Pulp parhaimmillaan, eli melankolisimmillaan, ja Rouva Huttunen avaruudessa julistaa jälleen tekijänsä suurta rakkautta varhaisen Bowien suuntaan. Kyynisempi kuulija saattaisi jopa heitellä näissä kohdin ilmoille aatosta, miksi kipaleita ei ole julkaistu The Saturnettesin nimissä, mutta on tässä sentään muukin muuttunut kuin silkka esiintymiskieli. Uusia uria avaa etenkin raskaammin rouhiva Maailma ilman diktaattoreita, jonka savuisessa stonerin ja popin yhteenliittymässä Black Sabbath tuntuu takovan The Beatlesin perintöä nokisilla vasaroillaan uusiksi.” (Mika Roth)

Man Made Lifestyle ★★★★

”Hyvinkin monipuolisia biisejä. Levyn kymmenen biisiä nivoutuu hienoksi musiikilliseksi tripiksi. Ekoilla kuunteluilla hämmästelee biisien monimuotoisuutta, lisäkuuntelukerroilla tekstit alkavat avautua. Tekstit ovatkin ehdottomasti tämän lätyn suola. Sanoituksissa on herkkyyttä, irvailua, huumoria ja kriittisyyttäkin. Tuovinen (itse herra laulaja) nousee sanoituksissaan lähelle suomalaista kärkikastia. En yhtään ihmettelisi, jos piakkoin muutkin laulajat hänen tekstejään käyttäisivät. Parasta huumoria ja kannanotto uskontoon löytyy biisistä Kyllä mäkin osaan antaa sulle anteeksi, jossa poloinen mies menettää tyttöystävänsä jeesukselle, jeesuksesta tulee suhteen kolmas pyörä.” (Gekko Paavilainen)

Volter – No Return

Soundi ★★★★

”Antti Aittapellon ja Jani Tuovisen muodostama kymmenvuotias Volter on antanut ensialbumilleen hyvää aikaa kypsyä. Tämä selittänee ainakin osaksi sen, että No Return on kaikessa vanhanaikaisuudessaan ja naiiviudessaan kerrassaan hykerryttävä poplevy. Muovisia urkusoundejaan myöten kevyesti soiva No Return on iloinen ja ratkaisevasti aurinkoisempi kuin lopuilleen kääntymässä oleva kesä.” (Pertti Ojala)

Desibeli.net ★★★

”Jotain hieman muuta tarjoilee garageurku-ujelluksella varustettu Good News / Bad News, joka ei oikein luota Monkees-melodiaan eikä melankoliaan. Perässään soivan nimibiisin kanssa ne muodostavat hiukan kaavasta poikkeavan rockimman vaiheen paketissa. Päätösraita Reaching For The Satellites on ehkä levyn hienoimpia ja harmonisimpia biisikaunottaria, jossa Tuovisen Bowie-perimä pääsee loistamaan. Veikeä väliosa on piste i:n päällä – hieno lopetus hiukan epätasaiselle levylle.” (Ilkka Valpasvuo)

Noise.fi ★★★★

”Avausraita Dance With Me on ensimmäinen napakymppi ja napakan startin jälkeen on luvassa muitakin helmiä. Länsirannikon vapaammassa ilmastossa kaarteleva San Francisco, sekä vakaasti kersantti Pippurin jalanjäljissä asteleva Lazy Sundays ovat kumpainenkin todellisia muotovalioita, mutta vasta reipas Sunset Blvd iskee koskettimineen kaikkineen sinne maalin ylänurkkaan. Kaksi viimeistä raitaa, neliminuuttinen nimibiisi No Return sekä ainoana viiden minuutin haamurajan rikkova Reaching For The Satellites, muodostavat oman mikrouniversuminsa, aivan kuten 60-luvun viimemetritkin. Nimibiisissä kaksikko nousee trippaillen aina kiertoradalle saakka ja katsoo sieltä kaleidoskooppilasien läpi maailmaa. Päätöksenä kuultava Reaching For The Satellites lainaa puolestaan introssaan surutta Strawberry Fields Foreveriä, kunnes biisi lähtee rullaamaan melodiassaan kuin Bowie tai tämän tuottama Lou Reed parhaimmillaan.” (Mika Roth)

The Saturnettes – II

Soundi ★★★

”Tarttuvia biisejä Wilde on aina osannut kirjoittaa. Bob From The Cure, Just Because ja Driving herättävät toiveita jostain paremmasta, mutta kappaleiden demomainen toteutus estää niitä nousemasta potentiaalinsa tasolle. Hutejakin mukaan mahtuu, esimerkiksi mielikuvituksettomasti Jesus And Mary Chainia kopioiva The Movements ja yksipuolinen rallatus Someday.” (Antti Granlund)

Desibeli.net ★★★★

”The Saturnettes vaikuttaa tällä hetkellä täydelliseltä yhtyeeltä Wildelle ja ryhmä on onnistunut yhdistämään historiansa tähän päivään ja hiukan huomiseenkin. Yksi pinnan alla vaikuttavista voimista on nostalgia, siitä ei ole epäilystäkään, mutta se on vain yksi voima monista. Nyt kun Wilde vain malttaisi pitää kiinni visiostaan ja bändistään.” (Mika Roth)

Keskisuomalainen

”Raidat kahdesta neljään: Bob from the Cure (The Cure), Television Boy/Television Girl (New Order), The Movements (Jesus & Mary Chain). Onneksi Wilde osaa tyylilajin kiemurat ja tarttuvien biisien teon, eli levy kuulostaa aidosti rakkaudesta lajiin tuotetulta. Edellä mainittujen yhtyeiden ja yleisesti 80-lukuisen kitarapopin ystävänä tästä on helppo nauttia. (Vesa Rantama)”

The Saturnettes – s/t

Soundi ★★★

”The Saturnettes tekee klassista popmusiikkia, joka ei ole kovin omaperäistä, mutta erittäin sujuvaa. Wildella on silmää tarttuville melodioille, joita levyn kappaleet ovat pullollaan. Hyväntuulinen albumi on reipas purkkapop-pala, jonka kuuntelee mielellään. Se on nautittavaa hömppää, jonka ei ole tarkoituskaan tehdä muuta kuin piristää kuulijaansa. Tässä se onnistuu erinomaisesti. Mollisointuja kuullaan lähinnä levyn päättävässä Dietrich-kappaleessa.” (Ville Hartikainen)

Desibeli.net ★★★★

”Pitkäsoitto käynnistyy hieman uneliaasti Dunkelbuntin voimin, mutta kun singlesiivuksi valittu Cadillac pääsee tallista ulos, on homma nopeasti orkesterin hanskassa. Roy Orbisonin rakkaudenkipeää maailmaa huokuva Oh Girl ja aurinkoisen ysäri-brittipopin paisteeseen karkaava The Call edustavat pitkäsoiton vahvaa perustasoa. Kumpikaan biisi ei kaada muureja, mutta niissä on silti sitä jotain, joka erottaa turhat raidat paikkansa ansainneista numeroista. Todelliseksi iskuksi osoittautuva Girl Named Sue rokkaa astetta jykevämmin ja antaa Henrikalle tilaa laulaa, kun taas Lavatories on tämänkertainen kumarrus glam-kautensa Bowien suuntaan, ja vieläpä erittäin onnistunut sellainen. Kunniamaininnan ansaitsee myös Just a Song, jonka tarinoinnissa on jotain hyvin lennonmaista.” (Mika Roth)

Jann Wilde – Don’t Play With The Flame On Your Hand

Soundi ★★★

”Wilden itsensä tuottama ja kotona äänittämä soololevy Don´t Play With The Flame On Your Hand on kirjava kokoelma lauluja, jotka ovat jääneet syystä tai toisesta hyllylle odottamaan julkaisua. Aiempaan materiaaliin verrattuna uutuuden merkittävin muutos on se, että glamrock-riffit ja kaikkinainen keikarointi on karsittu minimiin. Mentorina taustalla kummittelee yhä David Bowie, mutta suuntaus on kohti varhaisempaa kerrostumaa. Jäntevä Jekyllene ja kabaree-henkinen Picturesque Ballerina voisivat hyvin olla Bowien Hunky Doryn -albumin (1971) aikaisia hukattuja helmiä. Levyä voi luonnehtia myös beatlesiaaniseksi, mutta viittauksien viitekehyksessä siinä ei ole mitään vallankumouksellista, paremminkin viihdyttävyyttä ja kotoisuutta.” (Sami Nissinen)

Desibeli.net ★★★

”Uuden albumin perusteella viimeisen kahden vuoden aikana Wilden musiikillisesta maailmasta ovat tippuneet pois glamin hohde, sekä pitkälti myös rockin vaarallisempi särö. Kehitystä ei voi pitää ainoastaan positiivisena, sillä monen kappaleen kohdalla soundi on jo hälyttävän ohut. Ensimmäiseksi sinkuksi valjastettu Last Saturday In Gaza potkii kyllä mukavasti, mutta esimerkiksi Pulp-pastissi Carlights kaipaisi täyteläisempää äänimaailmaa ympärilleen, jotta biisin koukut pääsisivät puremaan kunnolla. Sama soundillinen laiskuus tappaa Bluebirdin lennon ja tekee Tomorrown huomisesta kovin haljun tuntuisen. Onneksi vastapainona kuullaan Jekyllenen ja Wendyn kaltaisia muotovalioita, jotka osoittavat Wilden hallitsevan yhä sarkansa.” (Mika Roth)

Keskisuomalainen

”Musiikillisesti liikutaan retronkatkuisissa tunnelmissa. Albumia voisi luonnehtia tutkimusmatkaksi brittiläisen popin ytimeen: kakkosbiisi Jekyllene on silkkaa Bowieta, sitarilla ja tabloilla höystetty Bluebird Beatle-Harrisonia, Carlights tuo mieleen Pulpin ja niin edelleen. Onneksi Wilde on kuitenkin sen verran lahjakas lauluntekijä, että hän pystyy helposti kierrättämään tuttuja melodioita ja luomaan niistä jotakin tuoretta.” (Mikko Siltanen)

Jann Wilde & The Neon Comets – Neon City Rockers

Soundi ★★★★

”Jann Wildellä on myös korvaa yksityiskohdille, esimerkiksi hienon Deimos & Phobosin laulu on kaiutettu ihan kuin varhaisilla Bowie-levyillä ja kiekon nimibiisi tykyttää Sigue Sigue Sputnikin tavoin. She’s A Killer voisi olla sattumalta löytynyt Suede-demo ja The Motion Picture suorastaan tuhlailee ensiluokkaisia melodioita. Levyn loppukiri on rohkea, mutta kantaa maaliin asti.” (Tero Alanko)

Desibeli.net ★★★★

”En väitä että Jann Wilde olisi Tampereen oma David Bowie, mutta albumin glamin katkuisista kappaleista voi löytää monen muun asian ohella myös rockin suuren kameleontin jättämiä kaikuja jostain vuosien takaa. Iloisen keikkuvalla Deimos & Phobosilla ja vastavuoroisesti rahdun surumielisellä She´s A Killer siivulla yhtyeen bowiemaisuus tiivistyy suorastaan selkäpiitä hyytävällä tavalla. Tämä on kuitenkin vain yksi albumin monista ulottuvuuksista ja matka Baby Said Yeahin modernisoidusta Gene Vincent rullauksesta Danceroom Bopin ´Elvis kohtaa kovimman punk-kautensa The Clashin´ -iloitteluun on melkoinen. Kiekon nimibiisillä jopa Sigue Sigue Sputnik käy hetkittäin mielessä, kun mukaan tuutataan elektron ja discopunkin riemukkaita väriläjähdyksiä. (Mika Roth)

Noise.fi ★★★

”Ulkonäkönsä ja kotikaupunkinsa Tampereen perusteella Jann Wilde And The Neon Comets olisi helppo laskea samaan karsinaan Negativen, Lovexin ja muiden vastaavien hiussuihke-mallinukkejen kanssa. Se olisi kuitenkin kaikin puolin vääränlainen tulkinta. Jann Wilde komeettoineen ei suinkaan yritä imitoida 80-luvun lopun hardrock-mammutteja, vaan ammentaa vaikutteensa huomattavasti mielenkiintoisemmista lähteistä. Bändin musiikkia ei voi myöskään kuitata turhanpäiväisenä. Neon City Rockers on epätasainen, mutta viihdyttävä ja paikoin jopa mainiosti toimiva albumi.
Musiikillisesti Neon City Rockersilla kumarretaan selkeästi eniten Marc Bolanin sekä David Bowien 70-luvun tuotantojen suuntaan. Vaikutteet eivät kuitenkaan jää siihen: levyn kahdestatoista raidasta löytyy kaikuja aina Sigue Sigue Sputnikista Elvikseen.” (Juha Typpö)

Jann Wilde & Rose Avenue – Tokio Okei

Soundi ★★★

”Aivan yhteneväistä musiikillista linjausta ei Jann Wilde ole vielä kuitenkaan löytänyt. Esimerkiksi Lover Lover Lover -biisin tyyppinen hömppäjuoksutus ei yhtyeen hanskaan sovi lainkaan. Huomattavasti parempaa jälkeä bändi tekee kadonneelta punk-helmeltä kuulostavassa A Fine Day For Revolutionissa ja uhkaavaan tuplabasarikomppiin asti yltyvässä nimibiisissä. Jälkimmäinen lienee myös ensimmäinen maassamme tehty kappale, josta pystyy vakavalla naamalla vetämään yhtäläisyysviivoja Sueden majesteettiseen Dog Man Stariin.” (Jari Jokirinne)

Desibeli.net ★★★

”Kaiken asennoitumisen jälkeen on ilahduttavaa todeta, että Rose Avenuen pojat osaavat tehdä muutakin kuin poseerata posket lommoilla, sillä Tokio Okeilla sisältää monta mallikasta glitteripop-kappaletta. Levyn nimikkointron jälkeen tuleva kaksikko Boys Out Of New York ja A Fine Day For Revolution ovat riemastuttavan hyväntuulista, vahvan melodista voimapoppia. Rauhallisempaa laitaa edustava Days Of Delirium on syntsoineen puolestaan mainio Cure-henkinen kaunokki. Mr. Wilde-raidan bowiemainen itseironia kertoo popkulttuurin historian tuntemuksesta, ja antaa viitteitä siitä, että itseä ei oteta turhan vakavasti.” (Sami Nissinen)