Keikkalavaan jäätyneestä esiintymisjännityksestä

Sanailenpa teille hiukan vuosia piinanneesta uskollisesta ystävästäni eli esiintymisjännityksestä. 174 keikan jälkeen se ei ole helpottanut, vaan se on itseasiassa pahentunut. Viime viikon perjantaina 18.8. Hämeenpuiston tunnelmallisessa O’Harasin kellarissa jouduin poistumaan kesken esiintymisen lavalta yksinkertaisesti paniikin käydessä sietämättömäksi. Jännitys purkautui välittömänä oksennusrefleksinä henkilökunnan saniteettitiloissa.

Ennen keikkaa jännitys on ihan jees. Se yleensä laukeaa ensimmäisten biisien aikana ja purkautuu esiintymistä tukevaksi energiaksi. Ensimmäisiä keikkoja tehdessä vuonna 2005 jännitys oli sietämätön. Peura ajovaloissa -oloa lieventämään ehdotettu alkoholin runsas käyttö ei auttanut paskan vertaa. Sitä oli vaan jännittynyt ja sössötti. Keikkailun myötä ramppikuumeen kanssa oppi kuitenkin elämään. Glamrock-henkinen rooli oli oiva paikka paeta ujoutta ja esiintymisarkuutta. Usein se purkautuikin varsin koomisena säntäilynä ja yliampuvana falskina kukkoiluna. Sehän tietysti istui yliteatraaliseen glamhömppään oikein hyvin. Keikan jälkeen saattoi laittaa taas valot kiinni ja paeta nurkkaan istumaan. Tämä aiheutti jonkin verran kiusallisia tilanteita, sillä minun oletettiin olevan lavan ulkopuolellakin ulospäinsuuntaunut ja pirskahteleva persoona. Rooli tuntui useimmiten turhauttavalta ja aika usein suorastaan vitutti. Mitä enemmän naama näkyi lehdessä, sitä useammin syrjäänvetäytyvä käytös tulkittiin koppavuudeksi ja kusipäisyydeksi.

Muutaman vuoden jälkeen glam jäi taakse ja rooli roikkumaan vaaterekkeihin. Siirros ei tietenkään tapahtunut sormia napsauttamalla. Viime vuoteen asti mukana on kulkenut jäänteitä vanhasta lavaroolista. Nyt tulevan albumin myötä esiintyminen tuntuu olevan viheliäisempää kuin koskaan, sillä rooli tuntuu pudonneen kokonaan pois. Lavalle nousee ihan vaan tavallinen Jani, joka näki monta viikkoa painajaisia ala-asteella, kun piti pitää esitelmä Urho Kekkosesta luokan edessä. Jestas se oli hirveää.

Viikko sitten perjantaina O’Harasissa ensimmäinen biisi meni vielä ok. Toisen biisin kohdalla sydän alkoi jo pamppailla. Miksi jännitys ei mene pois? Kolmannen kappaleen kohdalla kylmä hiki alkoi valua ja sydän tuntui puskevan kurkusta ulos. Lauloin kappaleen läpi ja tuijotin tyhjyyteen. Neljännen biisin kohdalla kädet ja koko kroppa alkoivat täristä. Unohdin soinnut ja keskittyminen herpaantui. Nyt lentää laatta. Tunsin kuinka silmissä alkoi sumentua, tartuin mikrofoniin, pyysin yleisöltä anteeksi ja pakenin takahuoneeseen. Kaoin hetken aikaa WC-pyttyä kaulaillen ja kuulin kuinka bändi jatkoi biisiä eteenpäin. Tietenkin ensimmäinen tunne oli, että voi saatana sentään, tämä meni nyt ihan päin helvettiä. Odottelin kotvan, että tuleeko bändi seurakseni vessaan, mutta onneksi Johannes Tolonen (vas.) ohjasi bändin soittamaan taukomusiikkia C:stä. Keräsin voimia, sylkäisin kämmeniin ja palasin takaisin lavalle.

Episodin jälkeen esiintyminen sujuikin jo helpommin. Aplodien saattelemana jatkoimme keikkaa jylhällä Kevät-biisillä ja loput keikasta meni hyvällä draivilla. Palasimme lavalle vielä yleisön pyynnöstä soittamaan ylimääräisenä numerona tulevan albumin avausraidan Tiedän mitä rakkaus on. Lisää keikkoja luvassa syksymmällä.

-Jani