The Saturnettes -albumeiden digijulkaisu

Uusintajulkaisujen sarja jatkuu. Digitaalisiin syövereihin on ilmestynyt molemmat The Saturnettes -monikkerin alla valmistuneet albumit; nimetön debyytti vuodelta 2011 ja The Saturnettes II -nimellä siunattu jatko vuodelta 2013. Esikoinen sisältää bonuksena joululaulun Commodore Xmas ja jälkimmäinen digisinkkujen b-puolina julkaistut This Love Song (Ain’t Gonna Work) ja Slow.

10 vuotta! Jann Wilde & The Neon Comets – Neon City Rockers

Jann Wilde & The Neon Comets julkaisi albuminsa Neon City Rockers elokuun 27. päivä vuonna 2008. Tuolloin Tampereen Anttilan levyosaston hyllyjen välit olivat täpösen täynnä innokkaita faneja, jotka olivat muodostaneet siistin jonon saadakseen nimikirjoituksen ja nähdäkseen edes pienen vilauksen suurinta idoliaan. Serranon perheestä tuttu Fran Perea oli nimittäin saapunut nimmarikeikalle Tampereelle. Levyosaston toisessa päädyssä hivenen pienemmän fanikatraan kanssa hengaili puolestaan viisihenkinen yhtyeemme: Risto Pajari (kitara), Kaide Luukkonen (koskettimet), Teemu Alajoki (rummut), Joonas Keskinen (basso) ja minä, Jann Wilde. Esitimme muutaman kappaleen akustisesti ja piirsimme nimmareita albumin kannella koristeltuihin postikortteihin.

Neon City Rockers on nyt kymmenvuotias. Anttilaa ei enää ole ja Serranon perhekin päättynyt. Viime vuonna uudelleenjulkaistun Jann Wilde & Rose Avenuen Tokio Okei -levyn seuraaja jäi myyntiluvuiltaan pienemmäksi, mutta keräsi yllättäen suosiota kriitikoilta. Kuuntelin albumin ja bonusmateriaalin kertaalleen läpi uusintajulkaisua kootessa. Jos Tokio Okei -albumi esitteli raakilemaista soittoa ja yksinkertaisista aineksista koottuja helppoja popkappaleita, on Neon City Rockers musiikillisesti kunnianhimoisempi ja monipuolisempi teos. Tosin edellisen tapaan harmillisen keskeneräinen ja turhan teennäinen.

Jann Wilde & The Neon Comets syntyi monen mutkan kautta kesällä 2007 levinneen Jann Wilde & Rose Avenuen raunioista. Manageriportaan nerokkaaksi mainostempuksi tarkoitettu hajoaminen muuttui lopulta karvaaksi todellisuudeksi yhtyeen murentuessa konkreettisesti käsiin. Vilpitön oletus oli että bändi palaa lavoille kylmän viileästi uuden kitaristin kanssa. Varsinainen hajoamistaistelu käytiinkin vasta kulisseissa syksyllä 2007 kertoessani levy-yhtiölle toiveeni perustaa kokonaan uusi bändi. Varmasti moni olisi pelannut kortit toisin ja jatkanut turvallisesti Jann Wilde & Rose Avenueta.

Rumpali Teemun alias Tender Rexxin kanssa kokosimme uuden yhtyeen. Kosketinsoittaja Kaide Luukkonen ehti liittyä jo Rose Avenuen verta yskivään leiriin, mutta hänen sisäänajonsa jäi puolitiehen. Kitaristi Risto puolestaan löytyi Muusikoiden.netin ilmoituksella. Alunperin jo 2004 ekaan Jann Wilde -keikkakokoonpanoon bassottelemaan tulossa olleen Joonas Keskisen pyysin mukaan uuteen bändiin. Hän pyöri aluksi treeneissä kuudentena jäsenenä, mutta korvasi lopulta Rose Avenue -basisti Teemu Huopanan. Nimetön kokoonpano vietti kesän, syksyn ja talven treenaillen uutta materiaalia ja tutustuen toisiinsa.

Lopulta erilaisten mutkien kautta yhteistyöt Hype Recordsin kanssa jatkuivat ja ”tuhlaajapojat palasivat kotiin”, kuten megakohumanageri Tommi Liimatainen asian ilmaisi beigessä ponchossaan. Kokoonpanon nimeksi sorvautui eräänlaisena kompromissinä lopulta Jann Wilde & The Neon Comets, eli jatko-osa Jann Wilde & Rose Avenuelle. Ei todellakaan mikään kovin hieno nimi. Jos oikein pinnistelen niin sen oli tarkoitus viitata jotenkin Bill Haley and his Cometsiin, mutta sitä en muista että miksi ihmeessä? Lohduksi voin vain todeta, että muut ehdolla olleet nimet olivat vielä huonompia. Albumin nimi oli viittaus Clash CIty Rockersiin ja yksi levyn esikuvia onkin London Calling. Rönsyillään huolella.

The Neon Comets erosi Rose Avenuesta paljon. Erityisesti musiikillinen osaaminen oli aivan toista luokkaa. Keikkamyyjän kehoituksesta lopetin kitaransoiton ja keskityin laulamiseen. Pystysolistina pyöriminen oli treeneissä ihan ok, mutta lavalla homma tuotti vaikeuksia ja olo oli orpo ja urpo ilman kitaraa. Myös lavalook meni uusiksi. Lihoin Rose Avenuen hajoamisen jälkeen kymmenen kiloa ja en mahtunut enää rokkitähtihaalareihin. Olin masentunut ja lääkkeeksi käyttämäni alkoholi ei jostain syystä toiminut. Ristiriitaista oloa korostin värjäyttämällä puolet hiuksistani mustaksi ja toisen puolen blondiksi. Cruella de Wilde. Surkeus ja ahdistus kanavoitui onneksi luovuudessa ja kirjoitin neljä levyllistä poukkoilevaa materiaalia. The Neon Comets kasvoi pian tiiviiksi bändiksi ja basisti Keskinen kietoutui treenikämpällä kapellimestarin viittaan. Demotteluni vietiin uusiin suuntiin ja yhtye sai ideat lentoon. Tyylit elivät 70-luvun rockista (T-Rex, David Bowie, Queen) 90-luvun brittipoppiin (Suede) ja 80-luvun synapoppiin (Gary Numan, Sigue Sigue Sputnik, Japan) ja välillä jopa 50-luvun Elvis-imitaatioihin asti. Lähin vertauskohta oli kuitenkin ruotsalainen The Ark. Joskus lopputulos oli onnistunut, mutta toisinaan lipsuttiin vähän turhankin viihteen puolelle. Neon City Rockersin kaltaisia levyjä ei ilman itseironiaa ja pilkettä silmäkulmassa voi tehdä.

Levy-yhtiö Hype Records ja keikkamyyjä WellDone nyrpistelivät nenäänsä materiaalille. Tiina Vuorisen mielestä kappaleet olivat askel epäkaupalliseen suuntaan ja ne vaatisivat tuottajaksi Jimi Suménin kaltaisen tyylitietoisen artistin. Hän oli aivan oikeassa. Hypellä kummastatusta vuodatettiin kyselemällä rokkaavamman kitaravallimateriaalin perään. Bändistä haluttiin leipoa uutta Hanoi Rocksia, mutta menimme aivan toiseen suuntaan. Yritin kuitenkin kirjoittaa rajua rokkikitaramusiikkia, mutta eihän siitä mitään tullut. Lopulta levy päätettiin kuitenkin äänittää Lielahden NoteNet-studiolla ja tuottajaksi pyysimme jo Jann Wilde & Rose Avenuen demoja tuottaneen Jukka ”Shitter Limited” Miettisen.

Bändi treenasi kappaleet ulkoa, mutta studiossa ei selvitty ilman vastoinkäymisiä. Epäonnea oli matkassa, sillä levyn pohjia äänittäessä viritysmittari oli muljahtanut väärälle viritystaajuudelle. Seuraksena basso- ja komppikitararaidat piti lopulta soittaa kaikki uudestaan. Tämä söi rutkasti studioaikaa. Kesäflunssa kiusasi äänityssessioiden ajan ja ääneni on albumilla tukkoisessa kuosissa. Uudelleen aloittamani tupakointi ei myöskään auttanut mitenkään. Kaikesta huolimatta yhtyeen luomisvoima ja meininki välittyi yleisön ja kriitikoiden korviin.

Levy keräsi kaikkien yllätykseksi hyviä arvioita. Soundin Tero Alanko antoi levylle kannustavat neljä tähteä vaikka kritisoikin rumaa kantta ja epäonnistunutta lookkia. Positiiviisia arvioita antoivat myös Desibeli.net, Noise.fi, FREE! Magazine jne. Desibeli.net palasi tänä vuonna albumin ääreen ja kohotti sen klassikkosarjaan. Hyvästä vastaanotosta huolimatta Neon City Rockers ei myynyt edes kolmannesta Tokio Okein nelinumeroisista luvuista. Se ylsi ensimmäisellä viikolla albumilistalla sijalle 32 ja vajosi sitten kohti alennusaltaita. Sinkut eivät soineet radiossa ja keikoilla yleisö oli hämmentynyt, vaikka osa vanhoista faneista ottikin uuden yhtyeen lämpimästi vastaan. Lämmittelimme Twisted Sisteriä Ideaparkissa ja olimme täydellisen väärässä paikassa. Keskisormet nousivat kun avasimme setin kepeällä Emaj7-soinnulla (albumin b-puolen avausraita The Ballad of Jane Glaze).

Lopulta Jann Wilde & The Neon Comets alkoi hiljalleen kuivua kasaan. Joonas Keskinen lähti Kiinaan ja tilalle tuli Henri Kovanen. Tammerfesteillä soitimme Viikinsaaressa pääesiintyjänä ja se on jäänyt mieleeni yhtenä miellyttävimmistä keikoista. Meikkilook oli tuolloin jo jäämässä taakse ja yhteistyö Hypen kanssa hiipui. Taloudellisessa mielessä levytyksistä ei jäänyt mitään käteen. Hype Records ei koskaan toimittanut ainuttakaan rojaltitilitystä kummastakaan albumista. Kustannussopimus oli merkitty päättyväksi vuonna 2020.

Neon City Rockers -albumin jälkeen työn alla oli peräti kaksi albumia: kotiäänityksistä koostetettu soololevy Don’t Play With The Flame On Your Band ja bändivetoinen Don’t Play With The Name of Your Band. Ensin mainittu julkaistiin 2010, mutta jälkimmäinen jäi lopulta kesken. Siitä on olemassa rumpu- ja bassopohjat. Viimeiseksi koko yhtyeen keikaksi jäi Eläinsuojelurock Tampereen Klubilla 2010 syyskuun 29. päivä. Sittemmin Jann Wilde & The Neon Comets on vain kerran aktivoitunut nelimiehisenä albumin tuottaneen Jukka Miettisen synttäreillä 2013.

Neon City Rockers -albumin bonuksena kuullaan ennen albumia äänitetty ilmainen mp3 -sinkku Polaroid/Glamtronik sekä neljä Lielahden NoteNet-studiolla äänitettyä demoa.

Desibeli.netin Klassikoissa Neon City Rockers

Verkkolehti Desibeli.netin Klassikko-sarjassa tuli vastaan tuttu levy. Taannoisen yhtyeeni Jann Wilde & The Neon Cometsin ainokainen julkaisu eli Neon City Rockers on saanut kyseisen leiman kylkeensä. Kauniita sanoja kirjoitti Mika Roth. Juttu löytyy tästä.

Albumista on parhaillaan valmisteilla digitaalinen bonuskappaleilla varustettu uudelleenjulkaisu viimevuotisen Jann Wilde & Rose Avenuen Tokio Okei -albumin tapaan.

Tokio Okei 10v

Tänä vuonna tuli kymmenen vuotta siitä, kun esiinnyin ensi kertaa pitkäsoitolla. Jann Wilde & Rose Avenuen Tokio Okei täytti vuosia jo helmikuun lopulla, mutta uusintajulkaisulle tuli sopiva sauma uuden albumin vanavedessä. Digitaalinen julkaisu sisältää 12 albumiraitaa sekä kuusi bonusraitaa (viisubiisit + kahden singlen b-puolet).

Kuuntelin Tokio Okein kertaalleen läpi vuosien tauon jälkeen. Albumi herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Jokaisen lämpimän muiston mukana nousee vähintään yhtä paljon karvaita ja negatiivisia muistikuvia. Kun katson 25-vuotiasta versiotani, en tunne nostalgista kaipuuta ”vanhoihin hyviin aikoihin”. Pikemmin päinvastoin. Olin nimittäin tuolloin varsin onneton. Haastatteluissa ja videopätkissä yritän epätoivoisesti olla aivan toinen henkilö. Teennäisyyden alta näkyy ahdistunut ja surullinen ihminen.

Jann Wilde syntyi vuonna 2004. Vuosi isäni itsemurhan jälkeen. Olin juuri muuttanut Tampereelle vailla opiskelu- tai työpaikkaa. Mitään päämäärää ei ollut. Näin jälkikäteen on helppo vetää linjoja ja yhdistellä palapelin osia. Jann Wilde oli tapa käsitellä ja paeta surua. Vetää roolia. Jann Wildenä olo oli suurimmalta osin raskasta, sillä en tietenkään koskaan onnistunut olemaan ulospäinsuuntaunut ja räväkkä glamrokkari. Mukavuusalueelta poistuminen voi olla hyvinkin epämiellyttävää ja traumaattista. Jann Wilde on kuitenkin iso pala menneisyyttäni, joten minkäs sille mahtaa. Tokio Okei on ansainnut päästä takaisin julkisuuteen.

Musiikiltaan levy on parempi kuin muistin. Toisenlaisella kannella, imagolla ja muutamalla kunnianhimoisemmalla biisillä kyseessä voisi olla ihan kelpo indiepop-levy. Soundi-lehdessä verrattiin avauskappaletta mm. Suedeen. Levyhän ei ole varsinaisesti mitään glamrockia. Varsinaista glamrockia edustavat vain alkuperäisellä painoksellakin bonusbiiseinä kuultavat euroviisuhumpat Rock ’n’ Roll Dreams ja Cinnamon.

Kukkoja jännittää. Euroviisukarsinnoissa yleisöäänestyksessä olimme kolmen parhaan joukossa.

Glamrokittomuus selittyy sillä, että valtaosan kappaleista olin kirjoittanut jo ennen Rose Avenueta saati ennen kuin hairahdin koko skeneen. Olin pesunkestävä brittipoppari ennen tyylinmuutosta. Rose Avenue sai alkunsa kitaristi Arden visiona New York Dolls -tyylisestä yhtyeestä, johon alunperin minua pyydettiin vain pystysolistiksi. Tämä teki asetelmasta aina hiukan nurinkurisen. Keulakuvana ja biisintekijänä koin aina soittelevani vain ”siinä Arskan bändissä”. Miellän edelleen Jann Wilde & Rose Avenuen Arskan bändiksi.

Jann Wilden piti olla aluksi pelkkä sarjakuvahahmo, joka seikkaili mikseri.netissä. Tokio Okeille päätyneistä kappaleista puolet oli julkaistu mikseri.netissä vuonna 2004 tai jo aiempien yhtyeideni demoilla. Jann Wilde & Rose Avenuen lyhyen kaksivuotisen olemassaolon aikana kappaleita syntyi vain muutama. Olen toisinaan miettinyt, miltä ensimmäinen Jann Wilde -levy olisi kuulostanut, jos en olisi liittynyt Rose Avenuehen? Ehdin soittaa yhdet lupaavat treenit rumpukoneen sekä ystävieni Johanneksen ja Joonaksen kanssa. Jonkinlaisen kuvan albumista saa, jos niputtaa mikseri.netin aikaiset neliraituridemot jonoon.

Sarjakuvahahmo Jann Wilden eka demo ”Boys Out of New York” syksyltä 2004 ennen Rose Avenueta. Yhtyeen versio nousi singlelistalla korkeimmillaan sijalle kolme ja myi 3000 kpl.

Jann Wilde -albumin runko lähti kuitenkin elämään Rose Avenuen kanssa. Myöhemmin muistan olleeni vittuuntunut, kun albumin biiseistä haluttiin pitää demokraattinen äänestys ja tekijänoikeudet pilkkoa neljään osaan. Olin jo suostumassa, kunnes manageri Liimatainen tuli tiukkasanaisesti väliin. Tästä haluan kiittää Tommi Liimataista, sillä nynnynä ja konfliktikammoisena en halunnut yhtyeen riitautuvan. Ensimmäiset hajoamisen siemenet oli jo kylvetty ja kuuluisat musiikilliset erimielisyydet tulleet ilmi.

Tokio Okein jälkeiselle levylle kaavailtiin sävellyskiintiöitä, etten rohmua teostotuloja ja valokeilaa itselleni. Soitimme muistaakseni kahdet treenit tällä uudella, lukuisat bändit tuhonneella ideologialla. Yhtäkään biisiä ei saatu maaliin asti. Ennen teostopäivää ketään ei edes kiinnostanut biisien kirjoittaminen. Lisäksi olin harmissani, että sain kuulla olevani paskiainen kirjoittaessani niin paljon biisejä. Enhän minä ahneuttani kappaleita kirjoittanut, vaan siksi että meillä olisi materiaalia. Tunsin olevani John Fogerty keskellä Mardi Grasia.

Näihin ja moniin muihin typeriin vänkäämisiin yhtye lopulta lässähti. Yhtyeen hajoaminen oli pelkkä typerä mediatemppu. Fiksumpaa olisi ollut pitää vain breikki, sillä 3/4 yhtyeestä jatkoi treenailua kaikessa rauhassa uudella kitaristilla ja kosketinsoittajalla. Arde lähti perustamaan omaa Arde’s Accident -yhtyettään. Oma mielenkiintoni yhtyettä kohtaan hiipui lopullisesti pian sen jälkeen. Joku muu olisi varmasti jatkanut kylmän viileästi Jann Wilde & Rose Avenue -nimellä, mutta ei se tuntunut alunperinkään omalta jutulta. Siitä seurasi tietenkin uusi soppa levy-yhtiön ja managerin kanssa. Halusin luopua myös Jann Wilde -nimestä. Lopulta kompromissina syntyi typerästi nimetty Jann Wilde & The Neon Comets.

Jann Wilde & Rose Avenue oli parhaimmillaan, kun bisneskuviot unohdettiin ja keskityimme pitämään hauskaa. Naurettavuutta hipova ylimielinen rokkikukkoilu, ilkikurinen pölkkypäinen huumori ja hölmö röyhkeys naurattivat ja raivostuttivat yleisöä ja myös meitä itseämme. Selvimmin huumori näkyi tietenkin imagossa, joka vedettiin täysin läskiksi rokkihaalareilla ja kaikella kimaltavalla joulukuusenkoristeista ja heijastimiin. Mitään ei otettu vakavasti ja homma oli lähempänä Sleepy Sleepersiä kuin Ziggy Stardustia. Jotain kapinaa ilmeisesti. Ja aika paljon myös ihan rehellistä mauttomuutta.

Ensimmäiset promokuvat vuodelta 2005. Käsissä isoäitini virkkaamat käsineet.

Lyhyessä ajassa ehdimme tehdä 76 keikkaa, joista varsinkin alkupään sekoilut ennen levytyssopimusta ovat jääneet mieleen hilpeinä. Mottipäisestä huumorista kertoo myös albumin nimi Tokio Okei, joka viittasi kondomimerkkeihin Okeido ja Suki Suki. Albumin nimi oli lähdössä vaihtoon vielä aivan viime hetkillä, sillä Saksasta ilmestyi Tokio Hotel -niminen nuorisobändi samaan aikaan. Siihen vertautuminen ei erityisemmin kiinnostanut. Vaihtoehtoisia nimipähkäilyjä olivat mm. Laser City L’amour, Screams At The Ballet ja Sweet Smell of Success. Toisen levyn työnimi oli Big Inn ja livelevyksi piti tulla Yellow Live (Yellow liver, öhöhöh). Varmasti jotain parempaakin olisi keksitty. Jann Wilde & Rose Avenue -nimen lyhennystä puntaroitiin myös muutamia kertoja. Levy-yhtiö halusi pelkän Jann Wilden, kun taas bändi kallistui pelkkään Rose Avenuehen, mutta siitä olisi tullut liikaa mieleen Sunrise Avenue. Siihenkään vertautuminen ei erityisemmin kiinnostanut.

Yhtye kiersi Negativen lämppärinä Keski-Euroopassa jo ennen ensimmäistä singlejulkaisua. Kuvan miljöönä Leipzigin Anker.

On sääli, että mediakohkaus ja imago veivät huomion pois itse albumista. Tokio Okein melankoliset brittipopit ovat selvästi hukassa ulkoisen habituksen kanssa. Tokio Okei -levyyn saattoikin törmätä levykaupoissa toisinaan hard rock- ja metal -titteleiden alla Negativen, Lovexin, Bloodpitin ja muiden joukossa. The Cure -vaikutteita kuuluu siellä täällä kokonaisista biiseistä (Metropolis, Nothing But The Sky) yksittäisiin kitara- ja bassosovituksiin. Esimerkiksi Boys Out of New Yorkin iskevät soinnut ovat saaneet inspiraationsa suoraan The Curen Boys Don’t Cry -biisistä. Mr.Wilde -biisin itseironia on velkaa David Bowielle ja The Arkille. Hilpeintä oli tietenkin kuulla Ola Salolta itseltään, että kappale kuulostaa heidän Father of A Son -biisiltään. Myönsin vaikutteen, josta hän näytti olleen vilpittömästi mielissään. Yksi tähtihetkiä olikin päästä untuvikkoina Pakkahuoneelle lämmittelemään naapurimaamme riikinkukkoja. Suosikkibiisini Tokio Okeilta on A Fine Day For Revolution. Reipas punkahtava poljento on alunperin riihimäki-hyvinkää-akselilla vaikuttaneen The Coats -yhtyeen biisi vuodelta 1999.

Tokio Okein heikointa antia ovat lauluosuudet. Laulan koko albumin väärässä sävellajissa. Kirjoitin kappaleet tuolloin äänialani ylärekisteriin ja esimerkiksi levyn ensimmäiseksi sinkuksi kaavailtu Baby Said Yeah jäi kokonaan pois levyltä, sillä en yksinkertaisesti yltänyt kertosäkeen ensimmäiseen nuottiin. Miksi sävellajia ei pudotettu? No, koska sitten olisi joutunut opettelemaan koko biisin uudestaan alusta eri kohdasta. Jann Wilde & Rose Avenuen musiikillinen taitotaso oli paikoin varsin onneton. Seuraavalla albumilla Baby Said Yeah menikin sitten E:n sijasta D:stä. Muutamissa kappaleissa lauluosuudet ovat niin päin persettä, että autotunen pulpatus tekee biisit kuuntelukelvottomiksi.

Mutta tehkää itse omat tulkintanne. Albumin löydät mm. Spotifysta: