Pippurimaassa kaikki hyvin

Suhtauduin hivenen skeptisesti siihen, että tarvitseeko maailma uutta versiota puhkikuluneesta klassikosta. Kuuntelukerrat tuovat kuitenkin mukanaan miellyttävän yllätyksen. Vastaus on nimittäin kyllä. Onhan tämä nyt selvästi rahastusta, mutta ei pelkkää rahastusta. George Martinin pojan Gilesin jälleenmiksaama levy on tehty alkuperäistä monoversiota kunnioittaen. Toisin kuin originaali stereomiksaus, joka tehtiin epäkunnioittaen hätäisesti vasurilla monomiksauksen jälkeen ja panoroitiin humoristisesti pitkin seiniä. Vuonna 1967 musiikkia ei kuunneltu stereoista, vaan jonkinlaisista monokkeleista. Yksi kaiutin tuuttasi menemään ja se riitti. Yhdellä korvalla pärjäsi. Toinen saattoi levätä. Ne, joilla oli jo futuristiset avaruusajan stereovempaimet, saivat sitten kuultavakseen koko rahan edestä stereosekoilua.

Uuden miksauksen saundit soivat nätisti ja selkeästi. Myös bonukset ovat mielenkiintoisia, sillä erityisesti muusikkona on mieluisa kuunnella kuinka pohjat on räimitty studiossa livenä. Soitto elää ja soi luonnollisesti. Nykyään monet heilumiset ja romellukset surutta korjattaisiin, mutta primitiivinen neliraituri pakotti soittamaan yhteen ja säästämään raitoja päällekäisäänityksille. Pohjaraidoilla jammailee sama tuttu kaveriporukka kuin Please Please Mellä. Näistä kannattaa ottaa mallia ja oppia säveltämistä ja sovittamista.

Kunpa vinyylin mukaan olisi sujautettu vielä bonukseksi Strawberry Fields Forever/Penny Lane 7″. Albumisessioiden alussa äänitetty biisikaksikko oli tarkoitettu albumille, mutta levy-yhtiön painostetuksesta julkaistiin hätäisesti sinkkuna. Yhtyeen edellisestä albumista ja singlestä oli kulunut jo hurjat puoli vuotta. Levyjä julkaistiin tuohon aikaan hämmentävän kovalla tahdilla. Ehkä siksi, että kuulijat vaativat monolevyjä molemmille korville? Mene ja tiedä. CD-versiolla biisikaksikko on mukana bonuslevyllä.

Miinuksena mainittakoon, että vinyylin päätyteksti on ärsyttävästi väärinpäin!