The Cure Helsingissä 7.10.

Siellä se mörkö taas kurkkii.

Riihimäen Peltosaaren betonisessa lähiölapsuudessa piristystä toivat Sky Channelilta tullut He-Man ja MTV:ltä soineet musiikkivideot. Suosikkejani olivat se missä sedät hassutteli (Paul Simon – You Can Call Me Al), se missä oli hassuja kumipäitä (Genesis – Land of Confusion), se missä oli hassuja animoituja ukkeleita (Dire Straits – Money For Nothing) ja ennen kaikkea se pelottava video missä takkutukkainen mörkö makasi nurkassa (The Cure – Lullaby). Robert Smith porautui lapsen aivoihin.

Nyt yli neljännesvuosisata vuotta myöhemmin olen katsomassa sitä takkutukkaista mörköä esiintymässä yhtyeineen helsinkiläisellä jääkiekkoareenalla. Ennen The Curea lavalla mäikästää Twlight Sad. Kuuntelin yhtyettä etukäteen hivenen, mutta se ei tehnyt kovinkaan kummoista vaikutusta. Katselen hallin kattoon hilattua Otakar Janeckyn pelipaitaa. Se kirvoittaa mieliini ala-asteella välitunnilla käydyt tiukat väittelyt siitä kumpi on kovempi: Jokerit vai TPS? Tuolloin kaksi joukkuetta dominoivat SM-liigaa ja voittivat mestaruuksia vuorotellen. Otakar Janeckyn ilmasta lyöty ratkaisumaali jatkoajalla vuonna 1994 kuumensi tunteita koulun hiekkakentällä. Meidän TPS:n puolella olleiden mielestä se oli korkea maila. Tunnen miltei karvaan ja pahvisen liigasuklaan maun suussani.

Tunnelma hallissa tiivistyy heti lämmittelijän lopetettua. Lavalla on viisi mustaa monoliittiä odottamassa. The Cure saapuukin pian niiden seuraksi yksitellen aplodien saattelemana ja monoliitteihin syttyy videoheijastumat. Suurimman huutomyrskyn nostattaa luonnollisesti yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen ja taiteellinen johtaja Robert Smith. Muiden muassa Anita Hirvoseksi ja Paula Koivuniemeksi pukeutuneeksi Mikko Kiviseksi sosiaalisessa mediassa vääräleukaisimpien toimesta veistelemä hahmo näyttää juuri siltä mitä onkin: 57-vuotias brittiläinen mies brittiläisellä ruokavaliolla harmaantuneessa tukkareuhkassa ja meikissä. Robert Smith astelee kuitenkin kepeästi ja vaivattoman huolettomasti lauteille, sonnustautuu kitaraansa ja kuulostaa hämmentävän paljon yhä nuorelta itseltään.

Juuri Robert Smithin välittömästi tunnistettava ääni tekee The Curesta The Curen. Vasemmalla laidalla soittaa Bowien kokoonpanoistakin tuttu Reeves Gabrels. Monipuolinen kitarataituri on harvinaisen valmiiksi räätälöidyssä roolissa soittamassa yhtyeen tuotantoa yhtyeen tuotantoa kunnioittavalla saundilla. Oikealla puolella häärää ympäriinsä Robertin oikea käsi Simon Gallup, joka on The Curen toinen voimahahmo. Hänen melodinen bassonsa määrääkin äänimaailmaa. Hypnoottisen junnaavissa kappaleissa melodisuus rakentuu päällekäisiin kerroksiin ja näennäisen yksinkertaiset rakenteet elävät niiden välisistä jännitteistä. Näissä osissa bassolla on kaiken yhteen muuraava rooli.

Yhtye korkkaa kolmituntisensa Disintegration-albumin avausbiisillä Plainsong. Vuonna 1989 julkaistu klassikko muodostaakin keikalle vahvan kehyksen ja tunnelman, sillä levyltä kuullaan peräti yhdeksän numeroa. Alkupäässä kohokohdiksi nousevat Head on The Doorin mahtavat Push ja In Between Days. Popimmat kappaleet toimivat, sillä The Cure on kiistattoman loistava pop-yhtye. Smithin laulufraaserauksesta saattaa aistia kuitenkin pienen kyllästymisen hittibiisien renkutukseen. Parhaiten tämän kuuli The Walkissa, End of The Worldissa ja Friday I’m In Lovessa, joissa Smith varioi laulumelodioita paikoitellen reilustikin. Ehkä pitääkseen ne itselleen mielekkäämpinä, sillä voi vain kuvitella kuinka vuosi toisensa jälkeen lauletut melodiat alkavat tuntua suussa puhkijauhetuilta.

The Cure ei ollut kuraa. #thecure #thecuretour2016

Kuva, jonka JaniMattiJuhani (@janimattijuhani) julkaisi

The Cure rakastaa encoreja. Käsiä saikin läiskyttää yhteen kolmasti ja joka kerta bändi palasi lavalle kiitellen. Ennalta sovitun tuntuinen encoreilu vaikutti kuitenkin hivenen puisevalta. Toki se tuo yhtyeelle ansaitut hengähdystauot mammuttisetin aikana, mutta kolmannen encoren kahdeksannen(!) kappaleen Why Can’t I Be Youn aikana osa yleisöstä tiesi jo poistua paikalta kuin käsikirjoituksen mukaan. Robert Smith jäi hetkeksi lavalle heiluttelemaan ja lausui kiitoksensa selvällä suomenkielellä. Kitoskitos.

Keikan ainoaksi varsinaiseksi miinukseksi on laskettava keikkapaikka. Jo valmiiksi kaiulla ja viivellä efektoidut kitarat jäivät pyörimään Esa Tikkasen ja Jari Kurrin jäädytettyjen pelipaitojen hikisiin kainaloihin ja kimpoilivat sieltä pitkin areenaa. Synkästi jyränneen One Hundred Yearsin kohdalla miksaaja nosti volumea ja äänimassa suorastaan sohjoontui kirskuen vasten Heßburger-logoja. Se kuulosti karmeimmillaan siltä kuin pari Curea soittaisi päällekäin asematunnelissa. Jäähallit on tehty lätkätapahtumille, eikä Robert Smithillä ollut edes lätkäpaitaa.

He-Maneista suosikkini on Hordak.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *